torstai 24. elokuuta 2017

Hyvät, pahat ja poliittiset - eli raportti Helsingin Worldconista!

Lähtöasetelma oli mahdollisimman huono. Olin vuosia assosioinut koko Worldconin jenkkien kulttuurisotaan ja typerään Hugo-äänestys-sekoiluun, jossa omasta mielestäni kaikki osapuolet olivat omalla tavallaan väärässä. Olen myös vuosi vuodelta seurannut jenkkien kulttuurisodan asteittaista hivuttautumista Eurooppaan ja Suomeen ja viimeinen asia, mitä haluan kirjailijana ja spefifanina on jenkkityyppinen ideloginen kannibalismi, mikä on johtanut Requires Hate/Benjanun Sriduangkaew-tyylisiin vaarallisiin sekoiluihin (googlatkaa ihmeessä, jos ette tiedä, tuo takaa viihdettä tunneiksi!) Kun kuulin, että Worldcon tulee Suomeen, oli ensireaktioni kevyt ärtymys siitä, että tuo sirkus saapuu omaan maahani, sinä vuonna ei ole tuttua ja turvallista Finnconia ja että kerrankin tapahtumasta joutuu maksamaan sisäänpääsyn. En missään vaiheessa innostunut aiheesta ylenpalttisesti, vaikka lopulta itse tapahtumasta nautinkin.

Ensimmäinen tekijä, joka sai minut suhtautumaan tapahtumaan positiivisemmin oli se, että ystäväni Karo oli yksi sen järjestäjistä. Hänen kauttaan tutustuin siihen, miten kaoottista tuon mittaluokan tapahtumien organisoiminen on ja mitä kaikkea järjestäjiltä vaaditaan. Hänen takiaan toivoin siis tapahtuman onnistuvan ja välttyvän skandaaleilta. Päätin, että suhtaudun itse tapahtumaan ennakkoluulottomasti, vältän tarkoituksella ideologisia ja poliittisia ohjelmia ja keskityn sosialisointiin, mielenkiintoisiin ohjelmiin sekä kirjanmyyntiin.

Sillä minulla oli siellä ihkaoma romaani!

 

Ensin hyvät!

Nautin kirjanmyynnistä, sen seuraamisesta, mitkä kirjat kiinnostivat minkäkin tyylisiä asiakkaita ja Nysalorin Matin loistavista myyjänlahjoista. Huomasin, että monet kiinnostuivat kirjasta, jos saivat ensiksi tuon kirjanmerkin ja myös, että suomalaiset eivät ota ilmaismateriaalia, kuten kirjanmerkkejä, ellei niitä anna käteen. Aavetaajuuden, Nysalorin, Kuoriaiskirjojen ja Laura Luotolan Iriksen yhteistyö ja myyntipöytien leppoisa tunnelma oli tapahtuman parasta antia. Ehdin tavata ystäviä ulkomailta saakka. Alkusäikähdyksen jälkeen järjestäjät reagoivat hyvin valtaviin jonoihin ja jonotuksesta muodostui omanlaisensa yhteisöllinen kokemus. Pääsin suurimpaan osaan haluamistani ohjelmista, joista kaikki eivät kuitenkaan aivan täyttäneet odotuksia (avaruusooppera tuntui tarkoittavan jenkeille militaariscifiä yhteiskunnallisella aspektilla - en ole aivan samaa mieltä!) Lopulta, kuten aina, tykkäsin eniten hupiohjelmista, kuten kauheiden kirjankansien esittelystä ja suomenkielisestä sarjakuva-luennasta Jet-Ace Logan, jossa yleisöä naurattivat mm Petri Hiltunen ja Tapio Ranta-Aho. Näin myös ihan oikean astronautin, joka oli vielä todella komea! Avaruuteen liittyvä ohjelma oli ehkä itselleni mielenkiintoisinta antia. 

Monta päivää kestävästä tapahtumasta muodostui omanlaisensa kupla, jossa naurettavien kaulanauhojen pitäminen oli cooleinta ikinä, ventovieraiden kanssa saattoi alkaa juttelemaan avaruusoopperasta ja illalla sitä vain körötteli ilmaiseksi ratikalla hotelliin. Erityisnautintoa toivat pieni loma lapsesta, herääminen kahdeksalta ja rauhassa syöty aamiainen. Omat triplajulkaisijais-bileet sujuivat hyvin, vaikkakin väsyneesti ja paikalla oli vakioporukan lisäksi myös vieraita Kuolleen Silmät- ryhmästä, mikä oli iloinen yllätys. Hyvin järjestetty tapahtuma, kivaa porukkaa ja mukava reissu kaiken kaikkiaan. Amerikkalaiset vieraat olivat enimmäkseen todella vanhoja, suomalaiset kolme-nelikymppisiä usein lapset mukanaan ja aasialaiset nuoria ja hyvin innokkaita kauppaamaan omia tapahtumiaan - harmi vaan, että en ihan heti pääse matkustamaan Kiinaan!

Sitten pahat. Introvertti reagoi ihmispaljouteen IBS-oirein. Pitämämme paneeli oli kaamea kaaos. Tapahtuman mittaan myös pelkäämäni englanninkielisen maailman kaikesta loukkaantuva hössötys alkoi hiipiä sisään. Olin ohjelmaa lukiessani naureskellut uber-synkille ja realistisille LARPeille, mutta harrastajien puolesta suututti kun vanhusten muistitautiin liittyvä LARP peruttiin. Sitten joku englanninkielinen vieras tepasteli myyntipöytämme luo ja protestoi Anne Leinosen novellia! Tiedä sitten montako anglovierasta tuo tarina triggeröi, koska se löytyi myös jokaiselle kävijälle jaetusta ilmaisesta kokoelmasta... mutta tuo ja se LARP-homma alkoivat ketuttamaan. Mitäs jos ette kertoisi meille mistä me saamme kirjoittaa!

Lopuksi poliittiset, mutta se oli kyllä ihan oma vikani. Livahdin uteliaisuudesta syvälle vihollislinjojen taakse ja menin kuuntelemaan loistavaan Expanse-sarjaan liittyvää poliittista ohjelmaa. Mitä siitä opin: valkoinen nainen ei saa edes puhua värillis..äsht...no, etnisten vähemmistöjen kokemuksesta (tuosta tuli mieleen, että Vihreän Maailman henkilöhahmoista -yksi - on valkoinen, lisäksi, saanko sitten puhua oman lapseni kokemuksista?) Opin myös sen, että yleisö on aika hämmentynyt yleisökysymysten aikana, jos puhuja ei uskalla sanoa sanoja "gentleman" ja "lady" (yleensä käytetyimmät kun kysytään jotain vierailta). Mahtaa tuo olla hankalaa, jos ei viiksekästä vanhaa äijänkörilästä uskalla kutsua mieheksi. En oppinut mitään Expansen politiikasta, mutta opin sen, että toista kertaa en mene kuuntelemaan tuon lajin ohjelmaa yhtään missään. 

Mites lopputunnelmat? No, en ole vielä ostamassa lippua Dubliniin, koska tapahtuman parhaat puolet johtuivat mielestäni siitä, että se oli Suomessa ja suomalaisten järjestämä. En ainakaan saanut mitään kipinää anglotapahtumiin. Finnconia silti odotan ja taas uusia ohjelmia unohtuneista sarjakuvasankareista. Niiden takiahan minä näissä bileissä käyn. Ja kavereiden. 

tiistai 25. heinäkuuta 2017

"Dark and Edgy" ei tarkoita kypsää, syvällistä tai laadukasta

Alan olla kypsynyt nykyajan laiskaan tapaan uudelleenfilmata klassikoita lisätyllä väkivallalla, synkistelyllä ja illuusiottomuudella muka enemmän nykypäivään sopivasti. Nykyajan fiktiossa on kaksi erityistä ongelmaa: tarpeeton ideologinen tuputus ja tarpeeton synkistely/rankistelu. Vastaava vaihe oli muuten 1970-luvulla ja tällä hetkellä 70-luvun vaateet ovat taas muodikkaita. Sattumaako? Alkuperäisen Star Warsin suosio perustui pitkälti juuri siihen, että se oli niin erilainen aikansa kulttuurissa, jossa elokuvat tyrkyttivät antisankareita, silmitöntä väkivaltaa ja pornografiaa.   Yhtäkkiä tulikin elokuva, jossa hyvikset olivat hyviä, pahikset tosi pahoja, avaruussota jännittävää ja maisemat kauniita. Yleisö pitää tuollaisesta ja siksi Star Wars on nykyään tunnetumpi kuin Westworldin tai Soylent Greenin kaltaiset elokuvat (joista itse kyllä pidän)


Siinä, että nykymedia saa näyttää lähes rajattomasti seksiä ja väkivaltaa ei oikeasti ole mitään uutta ja ihmeellistä. Tuo on heiluriliikettä laidasta laitaan. 1700-luvulla esimerkiksi seksiä ja väkivaltaa kuvattiin avoimemmin kuin 1800-luvulla - Matthew Lewisin  Munkki on tuosta hyvä esimerkki. En edes vastusta seksiä ja väkivaltaa fiktiossa - kummallekin on aikansa ja paikkansa, mutta on naurettavaa kuvitella, että ne tekisivät fiktiosta itsessään jotenkin kypsempää ja parempaa. Tissejä ja verenvuodatusta pahempi on sellainen yleinen kyyninen ja illuusioton asenne, jossa kaikki perinteiset ihanteet näytetään naurettavina tai pahoina. Tämä näkyy eritoten niissä uudelleenfilmatisoinneissa.

En aio katsoa dark and edgy-versiota Vihervaaran Annasta, vaikka sellainen onkin nyt tarjolla. Se riitti, että katsoin dark and edgy-version Aarresaaresta (!), jossa kirjan aikuiset hyvikset olivatkin heikkoja, ahneita ja moraalittomia. Koska kirjan pointti on kasvukertomus, jossa nuori päähenkilö oppii erottamaan aikuisten maailman pahuuden houkutukset vastuullisesta ja rehellisestä aikuisuudesta, filmatisointi tuhosi tarinan kokonaan. Päähenkilö, nuori poika, vaelsi pelkistä rikollisista ja huonoista ihmisistä koostuvassa aikuisten maailmassa yhtä hukassa kuin klassikosta uutta versiota mielestään tuoreesti ja nykyaikaisesti vääntävä ohjaaja tai käsikirjoittaja.

Miksi Guardianin tapaiset tiedotusvälineet ja sosiaalinen media ovat sitten niin riemuissaan jokaisesta synkistelevästä ja rankistelevasta elokuvasta, sarjasta ja kirjasta, jossa ikävät tyypit juonittelevat toisiaan vastaan ikävissä maisemissa? Ne kärsivät harhaluulosta, jonka mukaan synkistely, rankistelu ja "aikuiset teemat" tarkoittavat kypsyyttä ja syvällisyyttä.* Tuo ei ole tietenkään totta, jos se olisi, olisivat 15-vuotiaat pojat todennäköisesti maailman syvällisin ja kypsin ihmisryhmä. Ne luovat illuusion kypsyydestä ja syvällisyydestä, koska vääristyneessä mielessämme optimismi, sankarillisuus ja hyveellisyys ovat lapsellista haihattelua.

Haluaisin myös totta vie kuulla hyvän perustelun sille, miksi juuri oma aikamme, 2000-luvun ensimmäiset vuosikymmenet, on jotenkin niin erityisen rankka, että fiktio ilman edellä mainittuja teemoja olisi jotenkin vanhanaikaista, lapsellista tai naurettavaa. Olemmeko me tosiaan niin paljon edellisiä sukupolvia näkeneempiä ja kokeneempia? Huomauttaisin tähän väliin, että monet hymistelevinä nynnyinä pidetyt aikaisempien sukupolvien tarinankertojat kokivat parikin maailmansotaa. Tässä meillä on jotakin yhteyttä Matthew Lewisin sukupolveen - hekin rankistelivat tunnetun maailman yltäkylläisimmässä ja kehittyneemmissä olosuhteissa ennen kuin Britannia liittyi ympäri Eurooppaa riehuvaan sotaan.

*Oikeasti kypsä ja syvällinen tarkoittavat aivan eri asiaa. Spefipuolella esimerkiksi kypsä ja syvällinen romaani on Lewisin "Kasvoista kasvoihin" -  siinä on väkivaltaa ja erotiikkaan liittyviä teemoja, mutta "aikuisuus" ei synny tuosta vaan siitä, että se käsittelee klassiseen sivistykseen ja filosofiaan liittyviä aiheita ja ajattomia kysymyksiä vastuusta ja itseymmärryksestä, jotka ehkä kiinnostavat enemmän aikuisia kuin niitä 15-vuotiaita. Olen kirjoittanut kyseisestä teoksesta aiemmin
http://kirjoja-demoneita.blogspot.co.uk/2016/12/paras-lukemani-fantasiakirja-cs-lewisin.html




torstai 4. toukokuuta 2017

Ulkonäkökeskeisyys on syntiä

Yksi nykyajan kiusallisimmista ja nolostuttavimmista piirteistä on kulttuurin ulkonäkökeskeisyys. Se on myös yksi useista asioista, jonka suhteen lähes kaikki mahdolliset osapuolet ovat tasaisen varmasti väärässä. Nykyfeministien mielestä "kaikki ovat kauniita". Kaikki kapinaliikkeet itseensä imevä kaupallinen valtavirtakulttuuri on myös ottanut tämän osakseen mainoskieltä - ulkonäkö on tärkeää, mutta jollakin mystisellä tavalla kaikki me olemme myös todella kauniita ja seksikkäitä. Miesasiapuolella ulkonäkökeskeisyys liittyy sekä naisiin, että miehiin. Kukaan ei tunnu muistavan sitä tosiasiaa, että kaikkien maailman filosofisten oppien mukaan kautta historian, ulkonäköön keskittyminen on luonteenheikkous ja usein jopa pahe. Rauhan, yltäkylläisyyden ja runsaan joutilaisuuden aikoina ihminen ehtii keskittyä ulkonäköönsä. Tavallaan kyseessä on kulttuurinen patologia, jonka tarpeeksi turvallinen ja helppo elämä mahdollistaa.

http://www.image.fi/image-lehti/miksi-toteuttaa-kauneusihanteita-joita-inhoaa-anu-silfverbergin-hieno-essee

Tällaisten juttujen lukeminen aiheuttaa myötähäpeää, vaikka itsekin stressaan joskus ulkonäköjuttuja ja harrastan muotihössötystä. Tuotti kuitenkin suuria vaikeuksia  kahlata tuollaista navankaivelua edes loppuun saakka. Miehet sitä ja naiset tätä ja mainoskampanjat tuota. Jotakin mainosta - mainosta - analysoitiin kappaletolkulla. Tietysti mainokset pyrkivät vaikuttamaan yleisöön, mutta täydellisen bikinimallin nähdessään aikuinen ja järkevä reaktio on ymmärtää, että kyse on tavoittamattomasta fantasiasta ja omasta luonteenheikkoudesta, jos asiaa alkaa yliajattelemaan. Aivan yhtä järkevää olisi menettää yöunet balettinäytöksen jälkeen siksi, ettei itse voi esiintyä tuhansille ihmisille ihailtuna balettitanssijana. Tai surra olympialaisten aikana, ettei oma tossu liiku yhtä liukkaasti kuin Usain Boltilla. Jos mainoksen uimapuku näyttää kivalta ja uimapuvulle on tarvetta, voi ostaa uikkarit, tietoisena siitä, ettei niissä kuitenkaan näytä vedestä nousevalta Venukselta. Samoin jos baletti innostaa sitä voi mennä aikuisbalettiin ja olympialaisten innostamana liittyä paikalliseen juoksuryhmään. Joka tapauksessa, se kuvan mallityttökin muuttuu ryppyiseksi mummoksi aikanaan, edes hän itse ei mahdu niihin bikineihin ikuisesti. Ja ballerinat ja juoksijat jäävät varsin aikaisin eläkkeelle ja keksivät muuta tekemistä. Aivan hyvin ihminen voisi keskittää kaikki toiveensa ja unelmansa yksittäiseen saippuakuplaan.

Eniten ulkonäkökeskustelussa häiritsee kuitenkin (tietenkin) huono historia. Ei, naisiin ei ole aina keskittynyt ulkonäköpaineita. Itse asiassa valtakulttuuri oli vuosisatoja ulkonäkökeskeisyyttä -vastaan - ja varsinkin köyhemmän kansan parissa ulkonäköön keskittyvää tyttöä pilkattiin armotta. Ennen ymmärrettiin, että kyse on haitallisesta pakkomielteestä. Ulkonäköön keskittyessään ihminen laumaeläimenä kaipaa muiden hyväksyntää ja altistuu imartelulle ja sitä myöten hyväksikäytölle. Parinhakuvaiheessa nuoret naiset ovat perinteisesti kiinnittäneet eniten huomiota ulkonäköön - ja siinäkin terveys, siisteys, käytännöllisyys ja viehättävät käytöstavat olivat kovempia valtteja kuin luonnonkauneus. Imagen artikkelin mukaan naisessa on arvostettu aina kauneutta eikä vaikka voimaa, mutta noin sanoo vain nykyajan ihminen, jolle sähkö tulee töpselistä ja ruoka marketista. Kiiltävät kutrit olivat yhtä suuressa huudossa torpan emännille kuin sixpack hakkapeliitalle. Ei tuollaisilla asioilla ollut mitään merkitystä.


Ehkä suurin nykyajan kauneusneuroosin aiheuttaja on kulttuurin ylenmääräinen haaveilu kaikesta aidosta, autenttisesta ja luonnollisesta. Jokaisen pitäisi olla luonnostaan kaunis ja tästä syntyy stressiä jos oma meikitön naama ei teekään peilistä vaikutusta. Tämä on historiallisesti aika ainutlaatuinen ilmiö, koska vuosituhansien ajan luonnolla ei ollut mitään väliä ja termi "kauneus" tarkoitti koko pakettia. Jos "kaunis luonto" oli hyvin hoidettu puutarha ja viljavat pellot, oli kauneus ihmisessä jotain aivan muuta kuin miten nykyihminen sen tulkitsisi.


Suurin osa naisista ei ainakaan pyykkikoneen keksimiseen saakka edes juuri ehtinyt stressata ulkonäköään, samalla tavalla kuin miehillä ei ollut aikaa vaivautua pohtimaan sitä pyykkilautavatsan puuttumista. Pikkiriikkinen eliitti naisia ja miehiä määrittelivät muodin ja kauneuskäsitykset. Kauneuteen liittyivät viehättävät piirteet, loisteliaat vaatteet, taidokkaat kampaukset ja meikit, kehonkieli ja käytöstavat. Jos naama oli rokonarpinen ja hampaat huonot (kuvan kaunottaren, Henrietta Marian hampaat muistuttivat kuulemma tykkejä hyökkäysasemassa), sielukas katse tai sirot kädet kompensoivat noita haittoja. Luonnonkauneudesta ei ollut hyötyä, jos ryhti oli huono ja käytöstavat epäkohteliaat.

Klassinen käsitys siitä, mikä tekee ihmisen viehättäväksi on nykyaikaista tervehenkisempi. Lähes jokaisella on jokin viehättävä piirre, jota hän voi korostaa (eräs kollegani esimerkiksi näytti aivan noita-akalta - ja tosiaan esitti aina noita-akkaa lapsille teemapäivinä - mutta hänellä oli mitä viehättävin hymy). Lähes jokainen muistuttaa enemmän leikkuupuimuriin joutunutta räsynukkea kuin mallikaunotarta au naturel, mutta sekin on ihan ok eikä se tosiasia mihinkään stressaamalla parane. Todennäköisesti se mallikaunotarkin näyttää aika tavalliselta kotioloissa. Ulkonäköön keskittyminen ja muiden kehujen metsästäminen on luonteenheikkous nykyään siinä missä aikaisemmilla vuosisadoillakin. Pelkillä ulkoisilla avuilla pinnalle pyrkineet ovat kokeneet aivan samanlaisen surullisen elämänkaaren niin ennen kuin nykyäänkin. Kauniit kasvot ja seksikäs vartalo ei vain kerta kaikkiaan ole se identiteetin vakain ja tärkein rakennuspalikka.

Ennen kaikkea nykyäänkin olisi syytä pitää mielessä, että käytös se loppupeleissä tekee kauniiksi, ei kasvot. Suhteistamme muihin syntyy se syvin ja pysyvin merkitys elämässä. Esimerkki omasta elämästä: En saa palautettua mieleeni kaikkien entisten pomojeni ja työkaverieni ulkonäköä jokaiselta työpaikalta, mutta muistan jokaisen käytöksen, hyvässä ja pahassa, ikuisesti. Pienetkin ilkeilyt tai ystävälliset sanat. Ne meistä tullaan muistamaan. Ja käytökseen, toisin kuin luonnon antamiin piirteisimme, voimme vaikuttaa aika paljon.



tiistai 21. helmikuuta 2017

Valtavirtamedia on usein väärässä

Viime aikoina kun on puhuttu paljon "fake news"- ilmiöstä ja siitä, miten hurjia salaliittoteoriasivustoja internetistä löytyy vakavasti otettavan median valepuvussa. Toinen uutisiin ja mediaan liittyvä debaatti liittyy valtavirtamedian omaan epärehellisyyteen ja heppoisuuteen. Aloin itse lukea sanomalehtiä hyvin varhaisessa teini-iässä ja jatkoin internetin myötä suurten sanomalehtien nettisivujen seuraajaksi. Viime vuosina olen tietoisesti vähentänyt sanomalehtien ja uutisten lukemista, mutta en luota myöskään mihinkään vaihtoehtosivustoon. Koska harrastan autis intensiivisesti ja perehdyn perusteellisesti kaikenlaisiin marginaalinörttelilyihin tiedän yleensä monesta asiasta enemmän kuin sanomalehti tai valtavirtaa edustava uutissivusto. Tämä noin yleensä saa minut epäilemään, että valtavirtamedia ei osaa raportoida paljon mistään oikein ja rehellisesti ja törmätessään asioihin, joita ihmiset harrastavat ja varsinkin uusiin ja valtavirran ulkopuolella oleviin mediamuotoihin se tuntuu lähtevän aivan avoimen pahantahtoiseen hyökkäykseen pysyäkseen mahdollisimman relevanttina. Kaikelle kansalle näkyvin osa tästä taipumuksesta ovat skandaalinhakuiset klikkiotsikot, mutta nörttikulttuurin harrastaja huomaa pian myös, että hänen harrastuksensa rikkovat uutiskynnyksen lähinnä negatiivisessa muodossa.

Teininä luotin kyllä, että se, mitä sanomalehdissä sanottiin oli totta. Ensimmäinen kolaus oli Bill Clintonin seksiskandaali, joka sattui vaihto-oppilasvuodelleni. En ollut uskoa silmiäni, miten sukulaisteni kotiin tulevat sanomalehdet puolustivat presidenttiä. Jopa todella kummallisilla ja noloissa tavoilla, kuten kirjoittaen artikkeleita siitä, miten sivistyneessä Euroopassa rakastajattaret kuuluvat poliittiseen kulttuuriin ja vain sivistymättömät punaniskat kyttäävät poliitikkojen syrjähyppyjä. Yritin pitkään lukea tasapainon vuoksi samana päivänä samat uutiset oikeisto-ja vasemmistolähteistä ja ajattelin, että totuus lienee jossain puolivälissä. Mutta nyt olen luopunut tuostakin.

Mitä harrastuksiin tulee, mangaharrastajana laitoin merkille, miten suomalainen media uutisoi 2000-luvun alussa kyseisestä sarjakuvamuodosta.

Myöhemmin huomasin, että mitä tahansa harrastinkin, valtavirtamedia jossain vaiheessa uutisoi aiheesta todella typerällä tavalla. Japanilainen populaarikulttuuri varsinkin tuntui ahdistavan lehtiväkeä, tosin pelaajilla, joihin en itse lukeudu, lienee samanlaisia kokemuksia omasta harrastuksestaan. Tämä liittyy myös kirjallisiin harrastuksiini. Spefi ei juurikaan esiinny valtavirtamediassa (jotain leffauutisia lukuunottamatta) muuta kuin jotenkin ongelmallisena aiheena - Guardian esimerkiksi on julkaissut lukemattomia artikkeleita genreni väitetystä seksismistä ja rasismista eikä juurikaan uutisoinut spefitapahtumista ennen kuin tapahtumat valtasi ärsyttävä skenedraama. Tuosta kaikesta saa helposti sellaisen mielikuvan, että valtavirtamediaa ärsyttää ajatus siitä, että muilla olisi hauskaa. Youtube on ollut myös valtavirtamedian hampaissa, milloin mistäkin syystä, nyt viimeksi Youtuben suosituimman sisällöntuottajan natsivitsien takia. 

Alan puolesta olen huomannut, että historiaan liittyvät artikkelit ja uutiset ovat usein jotain nykyaikaan liittyvän agendan ajamista mutkia suoriksi vetäen, taidepuolella uutisoidaan mahdollisimman hyvin median ideologiaan istuvista taiteilijoista ja niin edelleen. Ei tuossa muuten, mutta minä -maksan- halusin tai en, esimerkiksi BBC:n asenteellisesta ja asiavirheitä vilisevästä tuotannosta. Muuten saan sakot! 


Tämä on siinä mielessä harmillista, että olen tosiaan itselleni luonteenomaisesti harrastanut median seuraamista nuoresta asti. Aluksi pidin mediaa luotettavana, mutta nyt, saatuani kunnioitettavat tahot kiinni valehtelusta, mustamaalaamisesta, propagandasta, asiavirheistä ja tunnepitoisesta manipuloinnista en voi luottaa mediaan ollenkaan. Jos niihin asioihin liittyen, joista itse tiedän, tehdään niin paljon virheitä, miten voisin luottaa, että itselleni tuntemattomista asioista       uutisoitaisiin oikein? 

Ainoan poikkeuksen muodostavat silloin tällöin Helsingin Sanomien Kuukausiliite  ja Guardianin The Long Read. Uskonkin, että ongelman takana on lähinnä media-alan aikataulut, kun kiireellä väännetään artikkelia, ei niin ehdi tehdä kunnon tiedonhakua. Ja kun pitää kilpailla yleisöstä kaiken uuden median kanssa. 

tiistai 27. joulukuuta 2016

2016 oli ihan okei!

Jos jotain asiaa aletaan toistamaan tarpeeksi usein, on satavarmaa, että alan vastustamaan sitä kiihkeästi. Hermostuin vuoden 2012 maailmanloppuhysteriaan niin, että suorastaan toivoin jotain kauheaa tapahtuvaksi ja Skotlannin itsenäisyysäänestyksen retoriikka ja lipunheilutus ketutti lopulta niin armottomasti, että aivan hurrasin kun SNP hävisi. Olen iloinen, että vuosi 2016 on kohta ohi eikä minun tarvitse enää ikinä kuulla yhtään versiota siitä, miten 2016 on kauhein vuosi ikinä. 2016 ei sitäpaitsi edes ollut kauhein vuosi ikinä, mitä nyt jostain syystä se vuosi kun aikuiset ihmiset alkoivat käyttäytymään kuin hysteeriset lampaat.

Ensinnäkin, vuodessa 2016 ei itsessään ollut mitään erityisen hirvittävää, paitsi sota-alueilla, joita on aina jossain päin maailmaa. 1914 oli huono vuosi, näin vertailun vuoksi. Myös 1940-luvun alkupuoli oli aika scheissea ja 1790-luku jos olit ranskalainen. Tai se vuosi kun rutto levisi Eurooppaan. Vai ahdistaako väärät vaalitulokset? Laukkaavatko maailmanlopun hepat kun väärät puolueet ja ehdokkaat voittivat vaalit? No hyvänen aika, tervetuloa kerhoon! Yhdysvaltojen presidentteihin kohdistuvat antipatiani alkoivat jo Clintonin aikana, jota hänen puoluetoverinsakin kuvailivat 90-luvulla "pelkkänä hurmaavana pintana, jonka alla on pelkkää tyhjyyttä ja suunnaton kunnianhimo" tjsp. Bush Jr ja Obama vaikuttivat jatkuvasti olevan kaukana oman osaamisalueen ulkopuolella ja aiheuttivat sekasortoa ulkomailla, eikä tähän todennäköisesti tule muutosta. Koska en kannata yhtäkään tällä hetkellä olemassa olevaa puoluetta en oikein muista vuotta, jolloin vaalit olisivat menneet juuri oman makuni mukaan. Epätoivotut vaalitulokset eivät aiheuta "pahinta vuotta ikinä". 2016 oli myös kova terrorismivuosi, mutta hyökkäykset siviilejä vastaan ympäri Eurooppaa ja viranomaisten ja poliitikkojen avuttomuus asian suhteen ei nyt ole mikään tämän vuoden ilmiö. Pikemminkin 2010-luvun yleinen ajanhenki.

Vai surettaako kun suosikkinäyttelijät ja muusikot kuolevat? Tämä on ehkä se 2016-meemien ärsyttävin idea, se, että 2016 olisi jotenkin erityisen "murhanhimoinen". Sinänsä tämä ilmiö on paljastanut mielenkiintoisen piirteen lähinnä nuoremmista sukupolvista - Suuret ikäluokat dominoivat populaarikulttuuria ja ovat myös nuorempien suosikkeja. Suurista ikäluokista tulevat legendat, ikonit, kulttisankarit ja "kansallisaarteet". Joku nuorempi stara voi olla seksikäs, lahjakas ja omata teinifaneja, mutta ei minun feedini Facebookissa ainakaan täyttyisi Megan Foxin tai Justin Bieberin kuvista jos heistä aika jättäisi. Nuorempia julkkiksia pidetään usein feikkeinä ja myönnän tämän piirteen itsessänikin. Minulle esimerkiksi Miley Cyrus ei ole mitenkään aito henkilö, aina jos näen hänen kuvansa, pohdin millainen hän on oikeasti. Suurten ikäluokkien kohdalla ei ole vastaavaa ilmiötä. Nuorempia julkkiksia pidetään vastemielisinä tyrkkyinä.

Lisäksi nuorempien sukupolvien populaarikulttuuri on hyvin pirstaloinut ja täynnä eläviä, pieniä ja valtavirran näkymättömissä olevia alakulttuureita. Jos joku minun suosikkimuusikoistani kuolisi ei sitä edes uutisoitaisi. He ovat ihmisiä joilla on päivätyö, vaikka heillä on myös innokas fanikunta ympäri maailmaa. Eivät he ole mitään julkkiksia.

Suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, sairastuvat ja kuolevat tavanomaisimpiin tauteihin. Lisäksi ns taiteilijanelämä, vaikkakin usein taakse jäänyt, vie veronsa terveyden suhteen, usein nuorempana kuin tavallisen suht terveellisesti eläneen tallaajan. Suuret ikäluokat loivat nykyisen pop-kulttuurin (heitä ennen oli vain kourallinen artisteja ja Hollywood-tähtiä ja moni staroistakin kävi tapattamassa itsensä maailmansodissa) ja televisio, kaupallisen nörttikulttuurin syntyminen ja pop-musiikki bisneksenä loivat suuren määrän julkkiksia, joilla on faneja kaikissa sukupolvissa. Heitä tulee kuolemaan tulevaisuudessa enemmän ja enemmän enkä usko, että tilalle syntyy uusia legendoja. Olisi tietenkin hyvä jos olisin väärässä, minusta on aika kiusallista elää keskellä tällaista retromania-kulttuuria, vaikka osallistunkin siihen itse innokkaasti. Olisi hienoa, jos elävät legendat olisivat itseni ikäisiä ja loisivat jotakin suunnattoman hienoa, uutta ja ihmeellistä. Ehkä 2017 voisi tuoda jotain uutta tullessaan ja jättää prequelit, sequelit, franchise-teokset ja muun retroilun vähemmälle?

Viimeiseksi, "2016 on pahinta ikinä" ei ole näkynyt henkilökohtaisessa elämässäni. Mieheni sai työpaikan ja sitten työsuhde loppui. Ei mitään uutta auringon alla. Aloitin itse viikonlopputyöt ja se on ihan jees. Olen edelleen kiitollinen ja iloinen jokaisesta päivästä lapseni kanssa, jopa vaikeina päivinä. Yleensä vuodet tuovat mukanaan sekoituksen hyvää ja pahaa, pari vuotta sittenkin meidän perheeseen mahtui vakava sairaus ja ensimmäisen lapsen odotus. Tämänkin takia herää kapinamieli pessimistejä kohtaan: miten niin pahin vuosi ikinä, lapseni oppii juuri puhumaan!

Ps. Kukaan ei muuten sanonut "2008 on pahinta ikinä" globaalin taloudellisen romahduksen keskellä, kun nuorisotyöttömyys monessa maassa hyppäsin useaan kymmeneen prosenttiin, tuhannet menettivät työpaikkansa etc. Tai "2014 on pahinta ikinä" kun Venäjä aloitti sotatoimet Euroopassa. Kuten sanottu, 2016 oli se vuosi kun aikuiset ihmiset muuttuivat lampaiksi.



maanantai 12. joulukuuta 2016

Paras lukemani fantasiakirja - C.S. Lewisin kasvoista kasvoihin

Samalla tavoin kuin kauhun tai scifin kanssa, pidän fantasiasta sitä enemmän mitä rohkeammin se lähestyy myyttiä. Avaruusteknologia, lohikäärmeet tai zombit ovat minulle kohtuu yhdentekeviä, samoin spekulatiivisin fiktion käyttäminen Tärkeisiin Ajankohtaisiin Teemoihin. Tämän takia pidän niin paljon Tolkienista, mutta jätän usein fantasiakirjat kesken. 

C.S Lewisin viimeinen romaani Kasvoista kasvoihin (vuodelta 1956 mutta suomennettu vain pari vuotta sitten) on paras lukemani  fantasiaromaani. Se ei ole osa kymmenosaista tiiliskivisarjaa, jonka loppupäätä kohden kirjailija joko maalaa itsensä nurkkaan tai kuolee vanhuuteen. Se ei ole nykyajan ongelmia siirrettynä jännittäviin kulisseihin. Se on yksittäinen, täydellisyyttä hipova teos, jossa kaunis kieli, kiehtova maailma, antiikin mytologia (mutta ei klassisena, vaan antiikin periferioiden barbaariversiona), mielenkiintoiset teemat ja moniulotteinen päähenkilö yhdistyvät saumattomasti. Se alkaa verisesti tavalla, joka filmattuna saattaisi peitota minkä tahansa HBO-rämistelyn vieden lukijan maailmaan, jossa sekä pohditaan syvällisiä filosofisia kysymyksiä, että kuohitaan kuninkaan tytärtä tirkistellyt nuorukainen. Usein kun luen jotain 1950-luvulla kirjoitettua spefiä alan ihmetellä miksi ihmeessä ihmiset kuvittelevat, että väkivalta ja vai aikuisille sopivat teemat olisivat tulleet spefiin vasta omana aikanamme. Ehkä koska suuri osa yleisöstä tuntee 50-luvulta vain Tolkienin? 

Aikuisuudesta puheenollen, Kasvoista kasvoihin on kypsin ja aikuisin lukemani fantasiatarina sanan varsinaisessa merkityksessä (ei siis aikuisviihdemielessä!). Se käsittelee kysymyksiä, jotka liittyvät kypsymiseen ja kehittymiseen. Sen tärkein teema on rakkauden eri muodot klassisen filosofian mukaan ja varsinkin omivan ja uhrautuvan rakkauden erot. Fantasiaa siis, joka pistää lukijan pohtimaan asioita ihan arkielämässä. 

Tarina sijoittuu Antiikin Kreikan reunamille barbaariseen pikku kuningaskuntaan, jonka kulttuuri ja uskonto ovat karkea ja raaka versio Kreikan kulttuurista. Helleeninen sivistys on heistä vähän kummallista, mutta kreikkalainen orja on kuitenkin hankittu opettamaan kuninkaan tyttäriä. Tarina itsessään on versio Psyyken ja Amorin myytistä, mutta Psyyken vanhemman sisaren ja rakastavan sijaisäidin, Orualin näkökulmasta.

Orual on hyvin mielenkiintoinen päähenkilö ja huomauttaisin, että tässä olisi nyt naispäähenkilö fantasiatarinassa, suoraa 50-luvulta! Sitäkään ei siis keksitty omana aikanamme! Orual on ruma ja jollakin tavalla epämuodostunut, mutta perheensä älykkäin, isänsä kuoleman jälkeen hänestä tulee maansa hallitsija. Hän hunnuttaa aina kasvonsa ja näin hänen ulkonäöstään liikkuu mitä merkillisempiä huhuja. Hän on soturikuningatar, joka kouluttautuu miekkailutaidoissa miesten lailla. Ja mikä tärkeintä, hän muuttuu ja kehittyy tarinan edetessä lopulta ymmärtäen omat virheensä ja heikkoutensa. Muutkin henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, niin rahvaan palvoma Psyyke kuin isähahmona toimiva kreikkalainen orjakin, jota prinsessat kutsuvat Ketuksi. Yksi prinsessoista muuten välittää vain ulkonäöstään ja miehistä, mutta lopulta Orual ja lukija ymmärtävät häntäkin uudella tavalla. Tuo pisti silmään sen takia, koska Lewisiä moititaan usein siitä, miten hän käsitteli Narnian Susanin henkilöhahmoa. Aika harvinaista millekkään kirjallisuudenlajille, että lukijan annetaan ymmärtää, että jotkut tytöt välittävät vain pojista ja heistä kasvaa usein naisia, jotka välittävät vain miehestään ja lapsistaan, mutta sekin on ihan okei, kaikkien ei tarvitse olla viisaita, hyviä taistelijoita tai mitenkään ihmeellisiä. 

Kauhukirjailijana pidin myös siitä, että tarinassa käsiteltiin minulle tärkeää ihmisuhrin teemaa (tämä kuulostaa aina yhtä epäilyttävältä). Koko tuo primitiiviversio Antiikin mytologiasta veriuhreineen ja Psyyken "avioliittoseremonia" oli äärimmäisen kiehtovaa. 

"Holy places are dark places. It is life and strength, not knowledge and words, that we get in them. Holy wisdom is not clear and thin like water, but thick and dark like blood.” 


tiistai 29. marraskuuta 2016

Suurmiehiä vastaan

Reaktiot Fidel Castron kuolemaan saivat minut taas kerran pohtimaan sitä, miten kategorisesti olen kaikenlaisia vahvoja johtajia ja suurmiehiä vastaan. Yleensä kun oikeistolaiset syyttävät vasemmistolaisia diktaattorien romantisoimisesta vastaukseksi esitetään oikeistolaisten tukemia ja kannattamia diktaattoreita, mutta minulla ei ole tuota piirrettä - en löydä koko historiasta suurmiestä, vahvaa johtajaa tai diktaattoria, jota ihailisin. Tarpeeksi sekopäisiltä vaikuttavat persoonat (Ruotsin Kaarle XII:stä Ranskan vallankumousjohtajiin ja nykydiktaattoreihin) aiheuttavat eräänlaista huvittunutta innostusta mikä lienee historianopiskelijan versio kiinnostuksesta junaonnettomuuksiin. Ihailemani historialliset henkilöt ovat joko olleet enimmäkseen politiikan ulkopuolella tai Edmund Burken tavoin haastaneet liiallista poliittista valtaa - oli kyse sitten vallankumouksellisesta diktatuurista tai suuryhtiöistä (hän taisteli vuosia East India Companya vastaan). Mieleeni ei tule presidenttiä tai pääministeriä, jota ihailisin.

Olen aika autoritäärinen persoona, mutta auktoriteetin on ansaittava kunnioitukseni kunnolla, osoittaen, että on asemansa arvoinen. Ammattipoliitikolta tuo ei onnistu ollenkaan. Poliitikon ammattiin kuuluu kaksi asiaa, joita en voi sietää sen enempää vasemmalta kuin oikealtakaan: "jack of all trades" henkistä päätöksentekoa, jossa ihmisen ammatti on tehdä päätöksiä asioiden suhteen, joista ei tiedä mitään ja joista hänellä ei ole edes aikaa ottaa selvää (aseet, internet, jopa japanilaiset sarjakuvat 2000-luvun alussa) sekä esiintyminen moraalisena auktoriteettina, joka tietää mikä meille muille on parasta. Vuosituhansia vanha traditio ja vuosituhansien varrella kertynyt kirjallinen materiaali ihmiskunnan tärkeimmiltä ajattelijoilta kertoo mikä meille on parasta ja toimii moraalisen auktoriteettina, eivät miehet tai naiset, jotka ovat päättäneet, että he ovat niin paljon tavallista rahvasta parempia, että heidän tehtävänsä on päättää asioista heidän puolestaan ja kyynärpäätaktikoida itsensä huipulle saakka sabotoiden samalla ideologisia vihollisiaan. Vihaan jokaisia vaaleja, koska niissä minun pitää valita joku vastenmielinen pyrkyri jota äänestää pitkin hampain. Aika usein en äänestä ollenkaan.

Paljon melua aiheuttaneet USA:n presidentinvaalit järkyttävine ehdokkaineen olivat hyvä esimerkki siitä, millaiset ihmiset haluavat huipulle ja ovat valmiita taistelemaan sen puolesta. Mikään ei ole niin epäilyttävää kuin halu tulla presidentiksi tai pääministeriksi. Hajautetun ja paikallisen vallan ystävänä - ja tämän takia vastusta EU:ta ja toivon sen pikaista hajoamista - suhtaudun kunnioittavammin vaikka Lontoon pormestariin tai pienen kaupunkivaltion johtajaan. Ainakin pormestarin aiheuttamat vahingot koskevat vain yhtä kaupunkia, eivät kokonaista valtakuntaa.

Lisäksi suurmieskultit ja vahvat johtajat ovat rehellisesti sanottuna nolostuttavia. En ymmärrä mitä kukaan näki Napoleonissa, Mussolinissa tai Castrossa. Tai siis tavallaan ymmärrän ne syyt mitkä saavat ihmiset innostumaan suurista johtajista, mutta se ei tee ilmiöstä yhtään vähemmän noloa. Johtajan naamalla koristellut julisteet, tunteja kestävät puheet ja innokkaat alamaiset aiheuttavat puhdasta myötähäpeää. Pidän esimerkiksi muuten Singaporesta, mutta paikallinen, vaikkakin mieto Lee Kuan Yewin henkilökultti oli museoissa ja muissa kulttuurikohteissa vaivaannuttava. Kaikista pahimpia ovat johtajat, jotka kieltävät itseensä kohdistuvan kritiikin ja jopa huumorin, kuten Turkin Erdogan.

Koska kaikista pahimmat  ihmiset katsovat kuuluvansa vallan huipulle, kannatan kaikista mahdollisista poliittista järjestelmistä eniten monarkiaa ja vieläpä sellaista, jossa hallitsijalla on poliittista valtaa (ei kuitenkaan missään tapauksessa absoluuttista). Perinnöllinen monarkia on paras tapa hallita, koska se on ainoa, joka takaa sen, että hallitsija ei ole pyrkinyt asemaansa vaan kasvaa velvollisuuteensa, halusi tai ei.