maanantai 15. tammikuuta 2018

Analyysin analyysiä The Last Jedistä. One, two Three, Lets Sperg!


Olen pitempään halunnut kirjoittaa Star Warsista, ja voihan sen tehdä näin muillekin kettuilemalla kirjoittajan ja fanin näkökulmasta. Itse pidin The Last Jedistä ja oma arvioni tuosta taideteoksesta on "viihdyttävää hömppää". Tykkään viihdyttävästä spefihömpästä eikä rimani ole kovinkaan korkealla, tykkään esimerkiksi muinaisesta Klaani-sarjasta ja Sub TV:n meille suomalaisille aikoinaan tarjoamasta b-wuxiasta Idän Soturit. Tykkään kuitenkin myös kirjoittajana analysoida muiden tuottaman fiktion ongelmia. Rian Johnsonin elokuva Looper oli todella hyvä, joten odotukseni The Last Jedin suhteen olivat rakenteellisesti korkeammalla kuin mitä tarjottiin. Mutta silti, hyvä leffa, Luke sai itkemään ja Kylo Ren on antisankarini. Elokuvan suurimman ongelmat olivat ylipitkä ja turha kasinokohtaus ja elokuvan ympärille syntynyt somehälinä. 

Tämä analyysin analyysi sisältää spoilereita ja, kuten aina, Smerdjakov tappoi pappa Karamazovin. Oma kommentointi "The Bitter Gertruden" bloggaukseen kursiivilla, koska, kuten Runotytöstä opimme, "varo kursiivia!"  

https://bittergertrude.com/2018/01/04/why-so-many-men-hate-the-last-jedi-but-cant-agree-on-why/

My feed (and yours, I presume) has been filling with people, mostly men, denouncing The Last Jedi for all sorts of reasons. Here are a few I compiled out of my own feed over the past week:
It’s too draggy and long
It’s too fast-paced
It is magically both draggy and fast-paced
It’s too much about one family
It’s not about family
The plot is terrible
The plot is fine but the acting is terrible
The plot and acting are fine, but the pacing is terrible
The plot, acting, and pacing are fine but the characterizations are terrible
It needed more humor
It needed less humor
It needed a different kind of humor
Not enough character development
Too much character development
The stakes were too low
The stakes were too high
It’s too much like the original trilogy
It’s not enough like the original trilogy
Hm.

Ei mitään hhmmm, kaikki nuo ovat valideja kritiikkejä eri näkövinkkeleistä. Elokuva on liian pitkä ja siinä on liian pitkiä kohtauksia. Toiset kohtaukset on taas leikattu liian lyhyiksi, joten niihin ei tule sitä tunnelatausta, mikä muuten ehkä olisi ollut mahdollista. Elokuvan loppu suolaplaneetalla on tuollainen liian juosten kustu tapaus. Jos olet kyllästynyt Skywalker/Solo saippuaan, sitä saattaa olla liikaa. Noita perhekuvioita ei kuitenkaan käsitellä kovinkaan syvällisesti tai uskottavasti, Kylon takauma-kääntyminen Pimeälle Puolelle on esim tuollainen pinnallinen ja epäuskottava kuvio, jossa oma editoijani olisi kirjoittanut avaa tätä enemmän. Juoni on sekä hyvä, että huono, riippuen miten syvällisesti sitä vaivautuu penkomaan. Näyttely oli epätasaista. Rytmitys oli oikeasti aika huono. Henkilökuvaus ei ollut täysin loogista tai yhteydessä The Force Awakensiin. Joillain henkilöillä ei tapahtunut kehitystä juurikaan. No, ei tule mieleen kuka olisi kehittynyt henkilönä liikaan, itse asiassa tuon kehitit todennäköisesti omasta päästäsi Gertrude, koska kukaan ei valita liiallisesta henkilökehityksestä. Mutta kuten Lucas sanoi Prequeleistaan - it rhymes, every scene is poetry tjsp. Taiteilijan vapaus ja all that

Joissain kohtauksissa tosiaan panokset olivat aika matalat -kaikki tuo säätö jonkun koodarin löytämiseksi kun joku jo esitetyistä henkilöistä olisi voinut olla taitava hakkeri! ja lopussa taas panokset olivat vähän liian korkeat ja rupesin pohtimaan miten JJ ratkaisee Rianin nurkkamaalauksen. Se muistuttaa paljon alkuperäistä trilogiaa, mutta samalla ei tunnu aivan ymmärtävän -miksi- alkuperäinen trilogia oli suosittu. 

Usually, when a film is genuinely bad, we’re all in agreement about at least a few areas of obvious badness. There’s not much controversy about the general awfulness of Jar Jar, Hayden Christiansen’s acting, or the wooden love scene dialogue of the prequels. Sure, there’s the occasional outlier insisting they love Jar Jar, but on the main, these are obvious, agreed-upon flaws. 

Heti väärin! Olen Star Wars fanifoorumilla oppinut, että maailmassa on paljon minua nuorempia faneja, joille Prequelit olivat ensimmäiset nähdyt Star Warsit ja heille Padmen ja Anakinin romanssi on ihaninta ever. Youtubessa on aiheesta loputon määrä fanivideoita, juustossa ja siirapissa säästelemättä. Näin Idän Soturit fanina vakuutan, että huono näyttely, imelät romanssit etc eivät estä fanitusta millään tavalla! 

Yet there’s no agreement about The Last Jedi. Instead, I’ve seen dozens of contradictory opinions, and at least half of them are stated like this:
“I’m fine with female-driven films, but I just hate this particular one for reasons.”
The Last Jedi has become the Hillary Clinton of filmmaking.

Outo kommentti, porukka vihaa Clintoneita niin paljon, että äänestivät jotain tosi tv-nilkkiä. En tiedä miten tämä liittyy...

Yes, WE ALL KNOW YOU HAVE REASONS. So many reasons, all of which were no problem when they were part of male-driven films, but are now somehow egregious, film-ruining faults. And yes, we know you all know a real, actual human female who ALSO TOO did not like TLJ so HOW COULD THIS POSSIBLY BE ABOUT GENDER EVER QED.
It’s about gender.
And, because these issues are intersectional, it’s also about race. Here’s why so many men hate The Last Jedi and– not coincidentally– why I love it.

Koska kyse ei ole sukupuolesta. Nörttikulttuurissa tuo ei ole ollut mikään juttu vuosikymmeniin. Josh Whedon on juuri tippunut jalustaltaan, mutta hänen sarjansa olivat hyviä ja suosituimpia ever. Oletko ikinä katsonut Whedonin sarjoja? Palaan häneen vielä kertoessani miksi Rose Tico succaa. 

ROSE TICO. Kelly Marie Tran, the actress who plays Rose Tico, has been harassed and threatened by angry internet men, so this seems like an obvious place to start. What do so many men hate and fear about Rose Tico? In short, Rose Tico is played by a woman of color and isn’t constructed solely to please the men in the audience. She wears practical work clothes, not Hollywood’s version of “practical work clothes” for women (skin-tight coveralls with a low-cut top). The camera didn’t linger over her ass as she bent over; she doesn’t suggestively hold her tools. She’s not presented as women are usually presented– from the straight male characters’ point of view, as a proxy for the straight male audience members’ point of view. Forthright, awkward, brilliant Rose Tico is presented as a real, well-rounded person exactly the way we portray male characters. For a woman of color in a mainstream film, this is remarkable.

Oletko ikinä katsonut Josh Whedonin sarjoja? Terminator tuttu? Alien? 
Epäilen myös, että aikaisempien kiisteltyjen nörttileffojen näyttelijät, niin sedät kuin täditkin ovat saaneet osakseen nörttivihaa ja asiattomia kommentteja. Ainakin Anakinin lapsinäyttelijä on vaikuttanut jälkeenpäin aika katkeralta...

MORE ROSE TICO. Because she wasn’t shown through Finn’s point of view, the subplot didn’t then become about Finn trying to “win” her, making it feel pointless to people who see a male/female pairing and expect that dynamic. Instead of seeing it as “buddies race against the clock while facing impossible odds,” a very common trope even just in Star Wars films alone (GET THAT SHIELD DOWN), they saw it as a pointless diversion. If Rose had been a male character, this subplot would have gone as unremarked as every other time it’s been used in decades of filmmaking. Because she’s a woman who isn’t presented as an event in the life of a man, she’s everything from a flaw in the filmmaking to an affront to fragile masculinity.

Rosen ja Finnin kasinosekoilu ei toimi, koska se ei johda mihinkään ja on liian ilmiselvästi tekosyy tehdä Prequel-tyyppistä turhaa sählinkiä. Rian Johnson kuulemma pitää Prequeleista ja sen huomaa tuosta kohtauksesta. Vaikka Rose olisi kaksimetrinen korsto Ross, porukka valittaisi tuosta koko puolituntisesta. Rosen seikkailun turhuuden kieltäminen on merkki heiveröisestä naiseudesta

Just kidding Gertrude!

EVEN MORE ROSE TICO. When Rose declares her love for Finn, people complained because it wasn’t presented the way we have come to expect– telegraphed through presenting the female character as the object of male desire. Because she wasn’t objectified through Finn’s admiring gaze, their relationship has been criticized for “lack of sexual tension” and a “lack of chemistry.” If he had been chasing her throughout the film, her declaration of love would have fit neatly into the sexist trope of men “winning” women. Instead, her declaration of love comes as a surprise, but this, again, is an extremely common trope in filmmaking– when the declaration comes from a man. If the sudden declaration of love had come from Finn, it would have passed as unremarked as it has been in literally thousands of films.

Ainoat elokuvat, joilla on aikaa esittää jokainen sivuhenkilö "miehen katseen kautta" ovat vanhoja Bondeja. Rosen rakkaudentunnustus on siksi outo, koska he eivät tunne toisiaan ja ovat jonkun yhden päivän säntäilleet sinne tänne ilman mahdollisuutta kunnon keskusteluun tms. Mutta ei mitenkään harvinaista seikkailuelokuvissa, sediltä tai tädeiltä. 

Minäpä kerron miksi Rose on ärsyttävä: Rosen persoona on kirjoitettu huonosti. Rose -kertoo- meille mitä meidän pitäisi ajatella moraalisesti. Hän pitää aiheesta kokonaisia puheita.  Asekaupalla rikastuminen on väärin! Eläimiä on autettava! Surusilmäisiä lapsia on autettava! Hyviä ja sankarillisia henkilöitä on vaikea kirjoittaa, koska me emme ole kovinkaan hyviä tai sankarillisia. Mutta hyvät sankarit eivät ole sympaattisia, jos he kiipeävät yhtäkkiä puhujanpöntölle. Josh Whedonin Buffyssä oli kohtaus, jossa tarinan pahiksen Faithin, sielu siirtyy taikuuden avulla Buffyyn. Faith nauttii väkivallasta eikä voi ymmärtää Buffyn vilpitöntä tarvetta auttaa muita ihmisiä. Faith esiintyy Buffyn ystäville Buffyna ja kertoessaan jostakin suunnitelmastaan, muiden kuunnellessa ihmetyksen vallassa sillä heidän ystävänsä vaikuttaa niin erilaiselta - vastaa kysymykseen siitä, miksi jotakin pitäisi tehdä: "Because its the right thing to do" tjsp. Tuo kohtaus osoittaa Faithin ja Buffyn luonteiden erot - Faith - esittää -hyvää haluavaa sankaritarta, mutta hänen käsityksensä sankarille tyypillisestä dialogista ei ole uskottava. 

No, tämän olisi voinut sanoa nopeamminkin: Näytä, älä kerro


VICE ADMIRAL HOLDO. There’s nothing particularly unusual about this character, the way she’s used, or her sacrifice apart from her gender. “Why is this random character suddenly in charge? Do we trust them?” could be the plot description of thousands of Hollywood films, but when the character is a woman, it’s suddenly a flaw in the filmmaking. “Why is Holdo’s sacrifice seen as brave and Finn’s seen as foolhardy?” The parallel sacrifice to Holdo is Luke, not Finn. Luke sacrifices himself to allow what’s left of the Resistance to escape, just as Holdo sacrificed herself earlier to stop the First Order from picking off Resistance shuttles one by one, allowing the survivors to escape. The parallel sacrifice to Finn is Poe sacrificing the entire Resistance bomber fleet. Both Poe and Finn ignore orders from women to stand down and escape in favor of chasing glorious, but pyrrhic, victories.
The Last Jedi spends an enormous amount of time and care on the theme “sometimes escape is the more sensible option, and glorious victories too often come at such a high cost they become failures.” Women in the Resistance are constantly fighting against cocky young men chasing glory, constantly trying to save lives that these cocky young men would sacrifice for that glory. This is a film that sees glorious sacrifice as a last resort and escape as a pragmatic and sensible choice. This is a film about discretion being the better part of valor. It doesn’t take much analytical skill to see why some men are so upset by that, and Holdo is one of the characters at the center of that narrative. The other is Leia.

Holdon ongelma on se, että hahmo tulee aivan puskista ja elokuvassa on muutenkin liikaa uusia henkilöitä. Lisäksi on hiukan huonoa kirjoittamista esitellä uusi mielenkiintoinen henkilö ja sitten tappaa se näyttävästi. Minua ei ainakaan  Holdon kohtalo kiinnostanut, koska hahmo oli vasta juuri ilmestynyt. Ackbar olisi ollut järkevämpi henkilö tuohon kohtaukseen. 

Gertrude ei huomannut, että Poen pikku kapinassa oli myös nuoria naisia mukana. Ehkä tuo oli enemmänkin sukupolvi-kuin-puolikapina

LEIA. I brought a handkerchief to this film specifically because I knew in my heart I would have to watch Leia die due to the loss of the irreplaceable Carrie Fisher. When Leia survived the bridge of her ship shattering, no one was more surprised than I was. The angry male internet was, evidently, outraged because “suddenly” Leia could use the force. Leaving aside the entire EU— the film certainly does– Leia is Luke’s twin sister and uses the force in Empire Strikes BackThe Force Awakens, and The Last JediTLJ is careful to show her taking a breath to prepare the moment before the bridge is shattered, and the effort nearly kills her. In the original trilogy force ghosts, space stations that have the power to destroy planets, and people with powerful telekinetic abilities who still somehow need to fight with swords are all accepted without a peep. A world with exactly zero female pilots, techs, or ground troops is accepted without a peep. A world where Biggs Darklighter’s mustache makes sense is accepted without a peep. But Leia, twin sister to the most powerful Jedi who ever lived, using the force to save her life is evidently a film-ruining moment. Any woman strong in the force without male oversight is a problem for the angry male internet, which brings us to Rey.

Tiedän miehiä, joiden mielestä Leian suuri hetki oli hienointa ikinä. Minulle se ei ollut ongelma (tjeu Idän Soturit), mutta se kieltämättä oli myös huvittava ja toi mieleen Mary Poppinsin. Lähinnä ongelmana oli kuvakulma, jos kohtaus olisi kuvattu Leian ja aluksessa jännittävien silmien kautta se olisi ollut vähemmän hassu. 

REY. The most common complaint from the angry male internet is “REY IS TOO POWERFUL.” She is no different than Luke was in the original trilogy in that respect. She is naturally gifted in the force, just as Luke was, yet Luke’s power is accepted without complaint while Rey is begrudged hers. Luke, a farm boy with no fighting experience, receives a bit of training from Yoda that seemingly contains zero combat skills, then leaves before his training is complete, but is still somehow able to stand against Vader for a lengthy lightsaber battle before escaping. Rey begins TFA at least knowing something about fighting, and is shown practicing with a lightsaber in TLJ. Yet once again, where Luke’s combat prowess was unquestioningly accepted, Rey’s is held up as a flaw in the filmmaking.

Onhan Lukeakin arvosteltu - hän on liian lahjakas, ja varsinkin, valittaa liikaa kaikesta! Rey on tyypillinen Tintti-hahmo - monilahjakas ilman, että saamme milloinkaan tietää miksi ja aika persoonaton tyyppi, joka on uskollinen ystävilleen ja kannattaa hyviä asioita. Tuollaisen henkilöhahmon pointti on olla katsojan fantasia, johon katsoja voi heijastaa itsensä. Tuollaisen hahmot persoonattomuus kiinnittää myös huomion enemmän sivuhahmoihin, emmeköhän me kaikki pidä Tinttiä enemmän Haddockista ja Tuhatkaunosta...

FINN AND POE. There’s much to be said about race in the new trilogy. We can always do better, but the diverse Lucasfilm story team, currently headed by a woman of color, is pushing everything in the right direction. What I consider to be the “right direction” is definitely at odds with a sizable number of white men. You’ll see white men all over the Resistance as pilots, techs, bridge officers, and soldiers, but because there are no white male leads by the end of the film but villains, many white men have complained they are being pushed out of the series entirely. They forget that, even now, the vast majority of films star white men, and women and people of color are expected to enjoy those films despite a lack of representation. When women and people of color discuss issues of representation, they’re denigrated as “feminazis,” “snowflakes,” and “whiners,” and even met with harassment, threats, and coordinated attacks like Gamergate. Many white men see themselves as rightfully at the center of all narrative, and believe any narrative that doesn’t feature them as heroes, even when they are featured in supporting roles, has displaced them.

Amerikkalaista hapatusta. Star Warsilla on kansainvälinen yleisö, jolle jenkit ovat vain jenkkejä ihonväristä huolimatta. Esim kun teininä katsoin leffoja, Han ja Lando olivat minulle hyvin samanlaisia vähän epäluotettavia hurmureita. Mieheni on fanittanut leffoja lapsesta saakka eikä niissä taatusti ollut ketään hänen näköistään. Koska olemme Imperiumin kannattajia, me kummatkin samaistumme tietenkin pahiksiin, ei mahdollisesti meitä ulkonäöltä muistuttaviin henkilöhahmoihin. Samoin eurooppalaiset fanittavat aasialaisia elokuvia, joissa kaikki ovat aasialaisia ja joku yksi hassu euraasialainen psykopaatin roolissa. 

Yksikään etninen ryhmä ei ole monoliitti. Ei ole olemassa mitään valkoisten ja ei-valkoisten universaalia kokemusta. Ei elokuvissa eikä missään muussakaan. 

Tietysti maailmasta löytyy ihmisiä, jotka eivät halua naisia tai etnisiä vähemmistöjä sankareiksi. Vastaavasti sitä löytyy ihmisiä, jotka innostuvat internetissä siitä, jos fiktiivisessä elokuvassa pääpahikset ovat valkoisia nuoria miehiä ja kirjoittavat asiasta riemastuneita artikkeleita. Kumpikin osapuoli voisi lopettaa hyvän sään aikana...

While not every white man who dislikes The Last Jedi overtly dislikes its gender balance or diversity, many feel a level of discomfort with this film that they can’t name, and that expresses itself through a wide variety of odd, conflicting complaints about its filmmaking.
What solidifies this for me is the apparent need for men to publicly pronounce their dislike of the film. Hollywood releases dozens of mainstream films a year, and the only films I’ve seen men rush en masse to publicly criticize in the past few years, all for their “flawed filmmaking,” were the all-female GhostbustersMad Max: Fury RoadWonder Woman, and The Last Jedi. I saw hundreds of men openly loving deeply flawed projects like Stranger ThingsDeadpool, and the Blade Runner remake. We all love things that are sloppily constructed, politically problematic, or internally inconsistent. Hell, Hamlet is all three of those and you’ll have to pry Shakespeare from my cold, dead hands. But when you see thousands of men all rushing to the internet to publicly denounce something for its “flaws,” all of which contradict each other and all of which are routinely tolerated in male-driven films, including the original Star Wars trilogy itself, something else is afoot.

Blade Runner 2049 ei ollut remake ja se oli hieno elokuva! Noin muuten useat uudet vanhoihin klassikoihin liittyvät elokuvat saavat osakseen puhdasta vihaa - oletko tutustunut Alien-Franchisen uudempiin tuotteisiin? Prometheusta kritisoitiin villisti eikä kukaan edes maininnut, että sen päähenkilö oli nainen. En ole vieläkään päässyt yli siitä miten vihaan Avataria ja moni jakaa minun raivoni tuosta tuhlatusta kolmetuntisesta. 

I don’t think every human who disliked The Last Jedi is an evil, evil misogynist. I do think that we have so deeply internalized sexist narrative tropes that we see them as “correct” and “good filmmaking” while seeing their absence as “flaws.” We read female characters differently than male characters, and we have internalized expectations for female character arcs. Instead of seeing this film for what it is, people are criticizing it for not conforming to the expectations they have of female characters. It’s fine to dislike something, but we should all spend a little more time thinking deeply about why before we charge onto the internet with “I’m fine with female-driven films, BUT . . .”

Ei, vaan The Last Jedi on sekä viihdyttävää hömppää, että niin epätasainen teos, että ihmettelen miten paljon Disney huonoine puolineen oikein tunki lonkeroitaan ohjaajan luovaan projektiin. On sekä ok tykätä siitä, että haukkua sitä miten paljon hyvänsä. Mitä olen Disneyn tuotoksia muuten viime aikoina nähnyt, ei elokuvassa ollut mitään yllättävää naishahmojen osalta. Jos Disneyn Star Wars haluaisi oikeasti yllättää se kirjoittaisi tarinaan Voimia käyttävän kieron femme fatalen. I dare you! 

torstai 19. lokakuuta 2017

Saari kahdella aikakaudella - Aarresaaresta ja Kärpästen herrasta

Vähän aikaa sitten sosiaalisessa mediassa liikkui hiukan väkisin tehdyltä vaikuttava kohu liittyen suunnitelmaan tehdä tunnetusta kirjasta Kärpästen herra elokuvaversio pelkästään tyttönäyttelijöillä. Tätä pidettiin järkyttävänä ideana, koska naiset ovat niin paljon miehiä empattisempia ja moraalisesti parempia, tyttökaartilla tarina ei mitenkään voisi päättyä alkuperäisteoksen barbariaan.

Olen itsekin ollut joskus tyttö, joten minusta Kärpästen rouva kuulostaa ihan mahdolliselta. Mutta pohditaanpa hiukan alkuperäisteosta. Luin sen itse joskus 18-vuotiaana ja koin sen aika kiehtovana, mutta samaan aikaan tiedän, että moni vihasi lukea sitä koululaisena ja joidenkin lukuharrastus jopa päättyi siinä vaiheessa kun tuo kirja ja muut modernit kyyniset klassikot pakotettiin luettaviksi. Minusta idealistisessa teini-iässä oleva oppilas ei hyödy ollenkaan kyseisestä aikuisten maailmaan pettynyttä kyynisyyttä osoittavasta tarinasta. Tarinan pointti lienee se, että sivistys on vain ohut kuori, joka rapisee heti tilaisuuden tullessa ja vaihtuu kaikista brutaaleimpaan barbariaan. Vähän kuin Pimeyden sydän siis, mutta vähemmän modernismia. Jos tuo viesti on asia, joka teineihin halutaan länsimaissa ehdottomasti iskostaa, suosittelisin kirjan pariksi luettavaksi Stevensonin Aarresaarta, joka on 1800-luvun versio samasta aiheesta (vaikka kertookin muistaakseen 1700-luvusta) Kärpästen herrassa tarinan pojat itse viittaavat Aarresaareen, heistä autio saari tarjoaa tuon klassikon kaltaisia seikkailun mahdollisuuksia. Tuo viittaus on erikoinen, koska Aarresaari on poikakirjaksi yllättävän raaka eikä sen saarella nyt oikeasti tapahtu kivoja seikkailuja. Siellä taistellaan asein ja tykein, sairastutaan kuumetautiin ja miehet haavoittuvat ja kuolevat. Siellä ei ehditä uida hupimielessä tai tutustua maisemiin. Todennäköisesti kirjaan viitataan Kärpästen herrassa, koska sen asetelma on eräässä mielessä samanlainen: saareen muodostuu kaksi leiriä, joista toinen edustaa sivilisaatiota ja toinen barbariaa.

Kärpästen herrassahan yritys pitää yllä sivilisaatiota epäonnistuu, sen ylläpitäjien joukko harvenee ja sen älykkäin edustaja tapetaan. Lopulta mitään sivilisaatiota muistuttavaa ei olekaan ja koko saari palaa ilmiliekeissä. Aarresaaressa  on myös kaksi leiriä, joista toinen edustaa sivilisaatiota ja vastuullista aikuisten maailmaa ja toinen rikollisuutta, tuhoa ja barbariaa. Kirja on kasvutarina, jossa päähenkilön on valittava häntä houkuttelevan ja manipuloivan rikollisen maailman ja vastuullisen ja kunniallisen maailman välillä. Eikä tuossa tarinassa väkivallan käyttö itsessään erota jyviä akanoista (toisin kuin Kärpästen herrassa, jossa metsästyksestä käy suora tie ihmisuhriin) vaan myös kunnialliset sankarit kantavat aseita ja käyttävät niitä. Sankarit ja roistot erottaa käytöksestä, laivan lääkäri kulkee henkensä riskeeraten lääkitsemään myös haavoittuneita ja sairastuneita roistoja.

1900-luvulla kaksi maailmansotaa kokenut kulttuuri alkaa olla jo liian kyynistä tuollaiseen (mutta lapset ja nuoret eivät ole eikä tulevaisuuden aikuistenkaan tarvitsisi olla, ellei heitä siihen kouluteta). Kärpästen herra kuvaa kulttuuria, jossa aikaisemman vuosisadan näkemystä siitä, että kunnialliset ja sivistyneet ihmiset voittaisivat barbarian, pidetään jo naiivina. Kun Aarresaari filmattiin muutama vuosi sitten, sen tarina pilattiin kokonaan tuolla nykyajan mentaliteetilla. Koska nykyajan ihmisestä esim aatelismies ei voi olla kunniallinen, olivat tarinan sankarit heikkoja ja moraalittomia ja nuori päähenkilö senkun hapuili pahojen aikuisten ja vielä pahempien aikuisten välillä (jotka toki poliittisen korrektiuden nimissä edustivat jokaista mahdollista kuviteltavissa olevaa etnistä ryhmää, ollen samalla jokseenkin persoonattomia luonteeltaan).

Tämä kaikki huomioon ottaen, en usko kulttuurimme tarvitsevan enää yhtään versiota Kärpästen herrasta, pojilla, tytöillä tai yhtään kenelläkään. Sen sijaan tarvitsisimme enemmän Aarresaaren kaltaisia tarinoita, sen alkuperäisellä viestillä. Kyynistä harmaata suttua, jossa pahat ihmiset tekevät pahoja asioita ja lopulta kaikki tuhoutuu kynäillään aivan tarpeeksi muutenkin.


torstai 24. elokuuta 2017

Hyvät, pahat ja poliittiset - eli raportti Helsingin Worldconista!

Lähtöasetelma oli mahdollisimman huono. Olin vuosia assosioinut koko Worldconin jenkkien kulttuurisotaan ja typerään Hugo-äänestys-sekoiluun, jossa omasta mielestäni kaikki osapuolet olivat omalla tavallaan väärässä. Olen myös vuosi vuodelta seurannut jenkkien kulttuurisodan asteittaista hivuttautumista Eurooppaan ja Suomeen ja viimeinen asia, mitä haluan kirjailijana ja spefifanina on jenkkityyppinen ideloginen kannibalismi, mikä on johtanut Requires Hate/Benjanun Sriduangkaew-tyylisiin vaarallisiin sekoiluihin (googlatkaa ihmeessä, jos ette tiedä, tuo takaa viihdettä tunneiksi!) Kun kuulin, että Worldcon tulee Suomeen, oli ensireaktioni kevyt ärtymys siitä, että tuo sirkus saapuu omaan maahani, sinä vuonna ei ole tuttua ja turvallista Finnconia ja että kerrankin tapahtumasta joutuu maksamaan sisäänpääsyn. En missään vaiheessa innostunut aiheesta ylenpalttisesti, vaikka lopulta itse tapahtumasta nautinkin.

Ensimmäinen tekijä, joka sai minut suhtautumaan tapahtumaan positiivisemmin oli se, että ystäväni Karo oli yksi sen järjestäjistä. Hänen kauttaan tutustuin siihen, miten kaoottista tuon mittaluokan tapahtumien organisoiminen on ja mitä kaikkea järjestäjiltä vaaditaan. Hänen takiaan toivoin siis tapahtuman onnistuvan ja välttyvän skandaaleilta. Päätin, että suhtaudun itse tapahtumaan ennakkoluulottomasti, vältän tarkoituksella ideologisia ja poliittisia ohjelmia ja keskityn sosialisointiin, mielenkiintoisiin ohjelmiin sekä kirjanmyyntiin.

Sillä minulla oli siellä ihkaoma romaani!

 

Ensin hyvät!

Nautin kirjanmyynnistä, sen seuraamisesta, mitkä kirjat kiinnostivat minkäkin tyylisiä asiakkaita ja Nysalorin Matin loistavista myyjänlahjoista. Huomasin, että monet kiinnostuivat kirjasta, jos saivat ensiksi tuon kirjanmerkin ja myös, että suomalaiset eivät ota ilmaismateriaalia, kuten kirjanmerkkejä, ellei niitä anna käteen. Aavetaajuuden, Nysalorin, Kuoriaiskirjojen ja Laura Luotolan Iriksen yhteistyö ja myyntipöytien leppoisa tunnelma oli tapahtuman parasta antia. Ehdin tavata ystäviä ulkomailta saakka. Alkusäikähdyksen jälkeen järjestäjät reagoivat hyvin valtaviin jonoihin ja jonotuksesta muodostui omanlaisensa yhteisöllinen kokemus. Pääsin suurimpaan osaan haluamistani ohjelmista, joista kaikki eivät kuitenkaan aivan täyttäneet odotuksia (avaruusooppera tuntui tarkoittavan jenkeille militaariscifiä yhteiskunnallisella aspektilla - en ole aivan samaa mieltä!) Lopulta, kuten aina, tykkäsin eniten hupiohjelmista, kuten kauheiden kirjankansien esittelystä ja suomenkielisestä sarjakuva-luennasta Jet-Ace Logan, jossa yleisöä naurattivat mm Petri Hiltunen ja Tapio Ranta-Aho. Näin myös ihan oikean astronautin, joka oli vielä todella komea! Avaruuteen liittyvä ohjelma oli ehkä itselleni mielenkiintoisinta antia. 

Monta päivää kestävästä tapahtumasta muodostui omanlaisensa kupla, jossa naurettavien kaulanauhojen pitäminen oli cooleinta ikinä, ventovieraiden kanssa saattoi alkaa juttelemaan avaruusoopperasta ja illalla sitä vain körötteli ilmaiseksi ratikalla hotelliin. Erityisnautintoa toivat pieni loma lapsesta, herääminen kahdeksalta ja rauhassa syöty aamiainen. Omat triplajulkaisijais-bileet sujuivat hyvin, vaikkakin väsyneesti ja paikalla oli vakioporukan lisäksi myös vieraita Kuolleen Silmät- ryhmästä, mikä oli iloinen yllätys. Hyvin järjestetty tapahtuma, kivaa porukkaa ja mukava reissu kaiken kaikkiaan. Amerikkalaiset vieraat olivat enimmäkseen todella vanhoja, suomalaiset kolme-nelikymppisiä usein lapset mukanaan ja aasialaiset nuoria ja hyvin innokkaita kauppaamaan omia tapahtumiaan - harmi vaan, että en ihan heti pääse matkustamaan Kiinaan!

Sitten pahat. Introvertti reagoi ihmispaljouteen IBS-oirein. Pitämämme paneeli oli kaamea kaaos. Tapahtuman mittaan myös pelkäämäni englanninkielisen maailman kaikesta loukkaantuva hössötys alkoi hiipiä sisään. Olin ohjelmaa lukiessani naureskellut uber-synkille ja realistisille LARPeille, mutta harrastajien puolesta suututti kun vanhusten muistitautiin liittyvä LARP peruttiin. Sitten joku englanninkielinen vieras tepasteli myyntipöytämme luo ja protestoi Anne Leinosen novellia! Tiedä sitten montako anglovierasta tuo tarina triggeröi, koska se löytyi myös jokaiselle kävijälle jaetusta ilmaisesta kokoelmasta... mutta tuo ja se LARP-homma alkoivat ketuttamaan. Mitäs jos ette kertoisi meille mistä me saamme kirjoittaa!

Lopuksi poliittiset, mutta se oli kyllä ihan oma vikani. Livahdin uteliaisuudesta syvälle vihollislinjojen taakse ja menin kuuntelemaan loistavaan Expanse-sarjaan liittyvää poliittista ohjelmaa. Mitä siitä opin: valkoinen nainen ei saa edes puhua värillis..äsht...no, etnisten vähemmistöjen kokemuksesta (tuosta tuli mieleen, että Vihreän Maailman henkilöhahmoista -yksi - on valkoinen, lisäksi, saanko sitten puhua oman lapseni kokemuksista?) Opin myös sen, että yleisö on aika hämmentynyt yleisökysymysten aikana, jos puhuja ei uskalla sanoa sanoja "gentleman" ja "lady" (yleensä käytetyimmät kun kysytään jotain vierailta). Mahtaa tuo olla hankalaa, jos ei viiksekästä vanhaa äijänkörilästä uskalla kutsua mieheksi. En oppinut mitään Expansen politiikasta, mutta opin sen, että toista kertaa en mene kuuntelemaan tuon lajin ohjelmaa yhtään missään. 

Mites lopputunnelmat? No, en ole vielä ostamassa lippua Dubliniin, koska tapahtuman parhaat puolet johtuivat mielestäni siitä, että se oli Suomessa ja suomalaisten järjestämä. En ainakaan saanut mitään kipinää anglotapahtumiin. Finnconia silti odotan ja taas uusia ohjelmia unohtuneista sarjakuvasankareista. Niiden takiahan minä näissä bileissä käyn. Ja kavereiden. 

tiistai 25. heinäkuuta 2017

"Dark and Edgy" ei tarkoita kypsää, syvällistä tai laadukasta

Alan olla kypsynyt nykyajan laiskaan tapaan uudelleenfilmata klassikoita lisätyllä väkivallalla, synkistelyllä ja illuusiottomuudella muka enemmän nykypäivään sopivasti. Nykyajan fiktiossa on kaksi erityistä ongelmaa: tarpeeton ideologinen tuputus ja tarpeeton synkistely/rankistelu. Vastaava vaihe oli muuten 1970-luvulla ja tällä hetkellä 70-luvun vaateet ovat taas muodikkaita. Sattumaako? Alkuperäisen Star Warsin suosio perustui pitkälti juuri siihen, että se oli niin erilainen aikansa kulttuurissa, jossa elokuvat tyrkyttivät antisankareita, silmitöntä väkivaltaa ja pornografiaa.   Yhtäkkiä tulikin elokuva, jossa hyvikset olivat hyviä, pahikset tosi pahoja, avaruussota jännittävää ja maisemat kauniita. Yleisö pitää tuollaisesta ja siksi Star Wars on nykyään tunnetumpi kuin Westworldin tai Soylent Greenin kaltaiset elokuvat (joista itse kyllä pidän)


Siinä, että nykymedia saa näyttää lähes rajattomasti seksiä ja väkivaltaa ei oikeasti ole mitään uutta ja ihmeellistä. Tuo on heiluriliikettä laidasta laitaan. 1700-luvulla esimerkiksi seksiä ja väkivaltaa kuvattiin avoimemmin kuin 1800-luvulla - Matthew Lewisin  Munkki on tuosta hyvä esimerkki. En edes vastusta seksiä ja väkivaltaa fiktiossa - kummallekin on aikansa ja paikkansa, mutta on naurettavaa kuvitella, että ne tekisivät fiktiosta itsessään jotenkin kypsempää ja parempaa. Tissejä ja verenvuodatusta pahempi on sellainen yleinen kyyninen ja illuusioton asenne, jossa kaikki perinteiset ihanteet näytetään naurettavina tai pahoina. Tämä näkyy eritoten niissä uudelleenfilmatisoinneissa.

En aio katsoa dark and edgy-versiota Vihervaaran Annasta, vaikka sellainen onkin nyt tarjolla. Se riitti, että katsoin dark and edgy-version Aarresaaresta (!), jossa kirjan aikuiset hyvikset olivatkin heikkoja, ahneita ja moraalittomia. Koska kirjan pointti on kasvukertomus, jossa nuori päähenkilö oppii erottamaan aikuisten maailman pahuuden houkutukset vastuullisesta ja rehellisestä aikuisuudesta, filmatisointi tuhosi tarinan kokonaan. Päähenkilö, nuori poika, vaelsi pelkistä rikollisista ja huonoista ihmisistä koostuvassa aikuisten maailmassa yhtä hukassa kuin klassikosta uutta versiota mielestään tuoreesti ja nykyaikaisesti vääntävä ohjaaja tai käsikirjoittaja.

Miksi Guardianin tapaiset tiedotusvälineet ja sosiaalinen media ovat sitten niin riemuissaan jokaisesta synkistelevästä ja rankistelevasta elokuvasta, sarjasta ja kirjasta, jossa ikävät tyypit juonittelevat toisiaan vastaan ikävissä maisemissa? Ne kärsivät harhaluulosta, jonka mukaan synkistely, rankistelu ja "aikuiset teemat" tarkoittavat kypsyyttä ja syvällisyyttä.* Tuo ei ole tietenkään totta, jos se olisi, olisivat 15-vuotiaat pojat todennäköisesti maailman syvällisin ja kypsin ihmisryhmä. Ne luovat illuusion kypsyydestä ja syvällisyydestä, koska vääristyneessä mielessämme optimismi, sankarillisuus ja hyveellisyys ovat lapsellista haihattelua.

Haluaisin myös totta vie kuulla hyvän perustelun sille, miksi juuri oma aikamme, 2000-luvun ensimmäiset vuosikymmenet, on jotenkin niin erityisen rankka, että fiktio ilman edellä mainittuja teemoja olisi jotenkin vanhanaikaista, lapsellista tai naurettavaa. Olemmeko me tosiaan niin paljon edellisiä sukupolvia näkeneempiä ja kokeneempia? Huomauttaisin tähän väliin, että monet hymistelevinä nynnyinä pidetyt aikaisempien sukupolvien tarinankertojat kokivat parikin maailmansotaa. Tässä meillä on jotakin yhteyttä Matthew Lewisin sukupolveen - hekin rankistelivat tunnetun maailman yltäkylläisimmässä ja kehittyneemmissä olosuhteissa ennen kuin Britannia liittyi ympäri Eurooppaa riehuvaan sotaan.

*Oikeasti kypsä ja syvällinen tarkoittavat aivan eri asiaa. Spefipuolella esimerkiksi kypsä ja syvällinen romaani on Lewisin "Kasvoista kasvoihin" -  siinä on väkivaltaa ja erotiikkaan liittyviä teemoja, mutta "aikuisuus" ei synny tuosta vaan siitä, että se käsittelee klassiseen sivistykseen ja filosofiaan liittyviä aiheita ja ajattomia kysymyksiä vastuusta ja itseymmärryksestä, jotka ehkä kiinnostavat enemmän aikuisia kuin niitä 15-vuotiaita. Olen kirjoittanut kyseisestä teoksesta aiemmin
http://kirjoja-demoneita.blogspot.co.uk/2016/12/paras-lukemani-fantasiakirja-cs-lewisin.html




torstai 4. toukokuuta 2017

Ulkonäkökeskeisyys on syntiä

Yksi nykyajan kiusallisimmista ja nolostuttavimmista piirteistä on kulttuurin ulkonäkökeskeisyys. Se on myös yksi useista asioista, jonka suhteen lähes kaikki mahdolliset osapuolet ovat tasaisen varmasti väärässä. Nykyfeministien mielestä "kaikki ovat kauniita". Kaikki kapinaliikkeet itseensä imevä kaupallinen valtavirtakulttuuri on myös ottanut tämän osakseen mainoskieltä - ulkonäkö on tärkeää, mutta jollakin mystisellä tavalla kaikki me olemme myös todella kauniita ja seksikkäitä. Miesasiapuolella ulkonäkökeskeisyys liittyy sekä naisiin, että miehiin. Kukaan ei tunnu muistavan sitä tosiasiaa, että kaikkien maailman filosofisten oppien mukaan kautta historian, ulkonäköön keskittyminen on luonteenheikkous ja usein jopa pahe. Rauhan, yltäkylläisyyden ja runsaan joutilaisuuden aikoina ihminen ehtii keskittyä ulkonäköönsä. Tavallaan kyseessä on kulttuurinen patologia, jonka tarpeeksi turvallinen ja helppo elämä mahdollistaa.

http://www.image.fi/image-lehti/miksi-toteuttaa-kauneusihanteita-joita-inhoaa-anu-silfverbergin-hieno-essee

Tällaisten juttujen lukeminen aiheuttaa myötähäpeää, vaikka itsekin stressaan joskus ulkonäköjuttuja ja harrastan muotihössötystä. Tuotti kuitenkin suuria vaikeuksia  kahlata tuollaista navankaivelua edes loppuun saakka. Miehet sitä ja naiset tätä ja mainoskampanjat tuota. Jotakin mainosta - mainosta - analysoitiin kappaletolkulla. Tietysti mainokset pyrkivät vaikuttamaan yleisöön, mutta täydellisen bikinimallin nähdessään aikuinen ja järkevä reaktio on ymmärtää, että kyse on tavoittamattomasta fantasiasta ja omasta luonteenheikkoudesta, jos asiaa alkaa yliajattelemaan. Aivan yhtä järkevää olisi menettää yöunet balettinäytöksen jälkeen siksi, ettei itse voi esiintyä tuhansille ihmisille ihailtuna balettitanssijana. Tai surra olympialaisten aikana, ettei oma tossu liiku yhtä liukkaasti kuin Usain Boltilla. Jos mainoksen uimapuku näyttää kivalta ja uimapuvulle on tarvetta, voi ostaa uikkarit, tietoisena siitä, ettei niissä kuitenkaan näytä vedestä nousevalta Venukselta. Samoin jos baletti innostaa sitä voi mennä aikuisbalettiin ja olympialaisten innostamana liittyä paikalliseen juoksuryhmään. Joka tapauksessa, se kuvan mallityttökin muuttuu ryppyiseksi mummoksi aikanaan, edes hän itse ei mahdu niihin bikineihin ikuisesti. Ja ballerinat ja juoksijat jäävät varsin aikaisin eläkkeelle ja keksivät muuta tekemistä. Aivan hyvin ihminen voisi keskittää kaikki toiveensa ja unelmansa yksittäiseen saippuakuplaan.

Eniten ulkonäkökeskustelussa häiritsee kuitenkin (tietenkin) huono historia. Ei, naisiin ei ole aina keskittynyt ulkonäköpaineita. Itse asiassa valtakulttuuri oli vuosisatoja ulkonäkökeskeisyyttä -vastaan - ja varsinkin köyhemmän kansan parissa ulkonäköön keskittyvää tyttöä pilkattiin armotta. Ennen ymmärrettiin, että kyse on haitallisesta pakkomielteestä. Ulkonäköön keskittyessään ihminen laumaeläimenä kaipaa muiden hyväksyntää ja altistuu imartelulle ja sitä myöten hyväksikäytölle. Parinhakuvaiheessa nuoret naiset ovat perinteisesti kiinnittäneet eniten huomiota ulkonäköön - ja siinäkin terveys, siisteys, käytännöllisyys ja viehättävät käytöstavat olivat kovempia valtteja kuin luonnonkauneus. Imagen artikkelin mukaan naisessa on arvostettu aina kauneutta eikä vaikka voimaa, mutta noin sanoo vain nykyajan ihminen, jolle sähkö tulee töpselistä ja ruoka marketista. Kiiltävät kutrit olivat yhtä suuressa huudossa torpan emännille kuin sixpack hakkapeliitalle. Ei tuollaisilla asioilla ollut mitään merkitystä.


Ehkä suurin nykyajan kauneusneuroosin aiheuttaja on kulttuurin ylenmääräinen haaveilu kaikesta aidosta, autenttisesta ja luonnollisesta. Jokaisen pitäisi olla luonnostaan kaunis ja tästä syntyy stressiä jos oma meikitön naama ei teekään peilistä vaikutusta. Tämä on historiallisesti aika ainutlaatuinen ilmiö, koska vuosituhansien ajan luonnolla ei ollut mitään väliä ja termi "kauneus" tarkoitti koko pakettia. Jos "kaunis luonto" oli hyvin hoidettu puutarha ja viljavat pellot, oli kauneus ihmisessä jotain aivan muuta kuin miten nykyihminen sen tulkitsisi.


Suurin osa naisista ei ainakaan pyykkikoneen keksimiseen saakka edes juuri ehtinyt stressata ulkonäköään, samalla tavalla kuin miehillä ei ollut aikaa vaivautua pohtimaan sitä pyykkilautavatsan puuttumista. Pikkiriikkinen eliitti naisia ja miehiä määrittelivät muodin ja kauneuskäsitykset. Kauneuteen liittyivät viehättävät piirteet, loisteliaat vaatteet, taidokkaat kampaukset ja meikit, kehonkieli ja käytöstavat. Jos naama oli rokonarpinen ja hampaat huonot (kuvan kaunottaren, Henrietta Marian hampaat muistuttivat kuulemma tykkejä hyökkäysasemassa), sielukas katse tai sirot kädet kompensoivat noita haittoja. Luonnonkauneudesta ei ollut hyötyä, jos ryhti oli huono ja käytöstavat epäkohteliaat.

Klassinen käsitys siitä, mikä tekee ihmisen viehättäväksi on nykyaikaista tervehenkisempi. Lähes jokaisella on jokin viehättävä piirre, jota hän voi korostaa (eräs kollegani esimerkiksi näytti aivan noita-akalta - ja tosiaan esitti aina noita-akkaa lapsille teemapäivinä - mutta hänellä oli mitä viehättävin hymy). Lähes jokainen muistuttaa enemmän leikkuupuimuriin joutunutta räsynukkea kuin mallikaunotarta au naturel, mutta sekin on ihan ok eikä se tosiasia mihinkään stressaamalla parane. Todennäköisesti se mallikaunotarkin näyttää aika tavalliselta kotioloissa. Ulkonäköön keskittyminen ja muiden kehujen metsästäminen on luonteenheikkous nykyään siinä missä aikaisemmilla vuosisadoillakin. Pelkillä ulkoisilla avuilla pinnalle pyrkineet ovat kokeneet aivan samanlaisen surullisen elämänkaaren niin ennen kuin nykyäänkin. Kauniit kasvot ja seksikäs vartalo ei vain kerta kaikkiaan ole se identiteetin vakain ja tärkein rakennuspalikka.

Ennen kaikkea nykyäänkin olisi syytä pitää mielessä, että käytös se loppupeleissä tekee kauniiksi, ei kasvot. Suhteistamme muihin syntyy se syvin ja pysyvin merkitys elämässä. Esimerkki omasta elämästä: En saa palautettua mieleeni kaikkien entisten pomojeni ja työkaverieni ulkonäköä jokaiselta työpaikalta, mutta muistan jokaisen käytöksen, hyvässä ja pahassa, ikuisesti. Pienetkin ilkeilyt tai ystävälliset sanat. Ne meistä tullaan muistamaan. Ja käytökseen, toisin kuin luonnon antamiin piirteisimme, voimme vaikuttaa aika paljon.



tiistai 21. helmikuuta 2017

Valtavirtamedia on usein väärässä

Viime aikoina kun on puhuttu paljon "fake news"- ilmiöstä ja siitä, miten hurjia salaliittoteoriasivustoja internetistä löytyy vakavasti otettavan median valepuvussa. Toinen uutisiin ja mediaan liittyvä debaatti liittyy valtavirtamedian omaan epärehellisyyteen ja heppoisuuteen. Aloin itse lukea sanomalehtiä hyvin varhaisessa teini-iässä ja jatkoin internetin myötä suurten sanomalehtien nettisivujen seuraajaksi. Viime vuosina olen tietoisesti vähentänyt sanomalehtien ja uutisten lukemista, mutta en luota myöskään mihinkään vaihtoehtosivustoon. Koska harrastan autis intensiivisesti ja perehdyn perusteellisesti kaikenlaisiin marginaalinörttelilyihin tiedän yleensä monesta asiasta enemmän kuin sanomalehti tai valtavirtaa edustava uutissivusto. Tämä noin yleensä saa minut epäilemään, että valtavirtamedia ei osaa raportoida paljon mistään oikein ja rehellisesti ja törmätessään asioihin, joita ihmiset harrastavat ja varsinkin uusiin ja valtavirran ulkopuolella oleviin mediamuotoihin se tuntuu lähtevän aivan avoimen pahantahtoiseen hyökkäykseen pysyäkseen mahdollisimman relevanttina. Kaikelle kansalle näkyvin osa tästä taipumuksesta ovat skandaalinhakuiset klikkiotsikot, mutta nörttikulttuurin harrastaja huomaa pian myös, että hänen harrastuksensa rikkovat uutiskynnyksen lähinnä negatiivisessa muodossa.

Teininä luotin kyllä, että se, mitä sanomalehdissä sanottiin oli totta. Ensimmäinen kolaus oli Bill Clintonin seksiskandaali, joka sattui vaihto-oppilasvuodelleni. En ollut uskoa silmiäni, miten sukulaisteni kotiin tulevat sanomalehdet puolustivat presidenttiä. Jopa todella kummallisilla ja noloissa tavoilla, kuten kirjoittaen artikkeleita siitä, miten sivistyneessä Euroopassa rakastajattaret kuuluvat poliittiseen kulttuuriin ja vain sivistymättömät punaniskat kyttäävät poliitikkojen syrjähyppyjä. Yritin pitkään lukea tasapainon vuoksi samana päivänä samat uutiset oikeisto-ja vasemmistolähteistä ja ajattelin, että totuus lienee jossain puolivälissä. Mutta nyt olen luopunut tuostakin.

Mitä harrastuksiin tulee, mangaharrastajana laitoin merkille, miten suomalainen media uutisoi 2000-luvun alussa kyseisestä sarjakuvamuodosta.

Myöhemmin huomasin, että mitä tahansa harrastinkin, valtavirtamedia jossain vaiheessa uutisoi aiheesta todella typerällä tavalla. Japanilainen populaarikulttuuri varsinkin tuntui ahdistavan lehtiväkeä, tosin pelaajilla, joihin en itse lukeudu, lienee samanlaisia kokemuksia omasta harrastuksestaan. Tämä liittyy myös kirjallisiin harrastuksiini. Spefi ei juurikaan esiinny valtavirtamediassa (jotain leffauutisia lukuunottamatta) muuta kuin jotenkin ongelmallisena aiheena - Guardian esimerkiksi on julkaissut lukemattomia artikkeleita genreni väitetystä seksismistä ja rasismista eikä juurikaan uutisoinut spefitapahtumista ennen kuin tapahtumat valtasi ärsyttävä skenedraama. Tuosta kaikesta saa helposti sellaisen mielikuvan, että valtavirtamediaa ärsyttää ajatus siitä, että muilla olisi hauskaa. Youtube on ollut myös valtavirtamedian hampaissa, milloin mistäkin syystä, nyt viimeksi Youtuben suosituimman sisällöntuottajan natsivitsien takia. 

Alan puolesta olen huomannut, että historiaan liittyvät artikkelit ja uutiset ovat usein jotain nykyaikaan liittyvän agendan ajamista mutkia suoriksi vetäen, taidepuolella uutisoidaan mahdollisimman hyvin median ideologiaan istuvista taiteilijoista ja niin edelleen. Ei tuossa muuten, mutta minä -maksan- halusin tai en, esimerkiksi BBC:n asenteellisesta ja asiavirheitä vilisevästä tuotannosta. Muuten saan sakot! 


Tämä on siinä mielessä harmillista, että olen tosiaan itselleni luonteenomaisesti harrastanut median seuraamista nuoresta asti. Aluksi pidin mediaa luotettavana, mutta nyt, saatuani kunnioitettavat tahot kiinni valehtelusta, mustamaalaamisesta, propagandasta, asiavirheistä ja tunnepitoisesta manipuloinnista en voi luottaa mediaan ollenkaan. Jos niihin asioihin liittyen, joista itse tiedän, tehdään niin paljon virheitä, miten voisin luottaa, että itselleni tuntemattomista asioista       uutisoitaisiin oikein? 

Ainoan poikkeuksen muodostavat silloin tällöin Helsingin Sanomien Kuukausiliite  ja Guardianin The Long Read. Uskonkin, että ongelman takana on lähinnä media-alan aikataulut, kun kiireellä väännetään artikkelia, ei niin ehdi tehdä kunnon tiedonhakua. Ja kun pitää kilpailla yleisöstä kaiken uuden median kanssa. 

tiistai 27. joulukuuta 2016

2016 oli ihan okei!

Jos jotain asiaa aletaan toistamaan tarpeeksi usein, on satavarmaa, että alan vastustamaan sitä kiihkeästi. Hermostuin vuoden 2012 maailmanloppuhysteriaan niin, että suorastaan toivoin jotain kauheaa tapahtuvaksi ja Skotlannin itsenäisyysäänestyksen retoriikka ja lipunheilutus ketutti lopulta niin armottomasti, että aivan hurrasin kun SNP hävisi. Olen iloinen, että vuosi 2016 on kohta ohi eikä minun tarvitse enää ikinä kuulla yhtään versiota siitä, miten 2016 on kauhein vuosi ikinä. 2016 ei sitäpaitsi edes ollut kauhein vuosi ikinä, mitä nyt jostain syystä se vuosi kun aikuiset ihmiset alkoivat käyttäytymään kuin hysteeriset lampaat.

Ensinnäkin, vuodessa 2016 ei itsessään ollut mitään erityisen hirvittävää, paitsi sota-alueilla, joita on aina jossain päin maailmaa. 1914 oli huono vuosi, näin vertailun vuoksi. Myös 1940-luvun alkupuoli oli aika scheissea ja 1790-luku jos olit ranskalainen. Tai se vuosi kun rutto levisi Eurooppaan. Vai ahdistaako väärät vaalitulokset? Laukkaavatko maailmanlopun hepat kun väärät puolueet ja ehdokkaat voittivat vaalit? No hyvänen aika, tervetuloa kerhoon! Yhdysvaltojen presidentteihin kohdistuvat antipatiani alkoivat jo Clintonin aikana, jota hänen puoluetoverinsakin kuvailivat 90-luvulla "pelkkänä hurmaavana pintana, jonka alla on pelkkää tyhjyyttä ja suunnaton kunnianhimo" tjsp. Bush Jr ja Obama vaikuttivat jatkuvasti olevan kaukana oman osaamisalueen ulkopuolella ja aiheuttivat sekasortoa ulkomailla, eikä tähän todennäköisesti tule muutosta. Koska en kannata yhtäkään tällä hetkellä olemassa olevaa puoluetta en oikein muista vuotta, jolloin vaalit olisivat menneet juuri oman makuni mukaan. Epätoivotut vaalitulokset eivät aiheuta "pahinta vuotta ikinä". 2016 oli myös kova terrorismivuosi, mutta hyökkäykset siviilejä vastaan ympäri Eurooppaa ja viranomaisten ja poliitikkojen avuttomuus asian suhteen ei nyt ole mikään tämän vuoden ilmiö. Pikemminkin 2010-luvun yleinen ajanhenki.

Vai surettaako kun suosikkinäyttelijät ja muusikot kuolevat? Tämä on ehkä se 2016-meemien ärsyttävin idea, se, että 2016 olisi jotenkin erityisen "murhanhimoinen". Sinänsä tämä ilmiö on paljastanut mielenkiintoisen piirteen lähinnä nuoremmista sukupolvista - Suuret ikäluokat dominoivat populaarikulttuuria ja ovat myös nuorempien suosikkeja. Suurista ikäluokista tulevat legendat, ikonit, kulttisankarit ja "kansallisaarteet". Joku nuorempi stara voi olla seksikäs, lahjakas ja omata teinifaneja, mutta ei minun feedini Facebookissa ainakaan täyttyisi Megan Foxin tai Justin Bieberin kuvista jos heistä aika jättäisi. Nuorempia julkkiksia pidetään usein feikkeinä ja myönnän tämän piirteen itsessänikin. Minulle esimerkiksi Miley Cyrus ei ole mitenkään aito henkilö, aina jos näen hänen kuvansa, pohdin millainen hän on oikeasti. Suurten ikäluokkien kohdalla ei ole vastaavaa ilmiötä. Nuorempia julkkiksia pidetään vastemielisinä tyrkkyinä.

Lisäksi nuorempien sukupolvien populaarikulttuuri on hyvin pirstaloinut ja täynnä eläviä, pieniä ja valtavirran näkymättömissä olevia alakulttuureita. Jos joku minun suosikkimuusikoistani kuolisi ei sitä edes uutisoitaisi. He ovat ihmisiä joilla on päivätyö, vaikka heillä on myös innokas fanikunta ympäri maailmaa. Eivät he ole mitään julkkiksia.

Suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, sairastuvat ja kuolevat tavanomaisimpiin tauteihin. Lisäksi ns taiteilijanelämä, vaikkakin usein taakse jäänyt, vie veronsa terveyden suhteen, usein nuorempana kuin tavallisen suht terveellisesti eläneen tallaajan. Suuret ikäluokat loivat nykyisen pop-kulttuurin (heitä ennen oli vain kourallinen artisteja ja Hollywood-tähtiä ja moni staroistakin kävi tapattamassa itsensä maailmansodissa) ja televisio, kaupallisen nörttikulttuurin syntyminen ja pop-musiikki bisneksenä loivat suuren määrän julkkiksia, joilla on faneja kaikissa sukupolvissa. Heitä tulee kuolemaan tulevaisuudessa enemmän ja enemmän enkä usko, että tilalle syntyy uusia legendoja. Olisi tietenkin hyvä jos olisin väärässä, minusta on aika kiusallista elää keskellä tällaista retromania-kulttuuria, vaikka osallistunkin siihen itse innokkaasti. Olisi hienoa, jos elävät legendat olisivat itseni ikäisiä ja loisivat jotakin suunnattoman hienoa, uutta ja ihmeellistä. Ehkä 2017 voisi tuoda jotain uutta tullessaan ja jättää prequelit, sequelit, franchise-teokset ja muun retroilun vähemmälle?

Viimeiseksi, "2016 on pahinta ikinä" ei ole näkynyt henkilökohtaisessa elämässäni. Mieheni sai työpaikan ja sitten työsuhde loppui. Ei mitään uutta auringon alla. Aloitin itse viikonlopputyöt ja se on ihan jees. Olen edelleen kiitollinen ja iloinen jokaisesta päivästä lapseni kanssa, jopa vaikeina päivinä. Yleensä vuodet tuovat mukanaan sekoituksen hyvää ja pahaa, pari vuotta sittenkin meidän perheeseen mahtui vakava sairaus ja ensimmäisen lapsen odotus. Tämänkin takia herää kapinamieli pessimistejä kohtaan: miten niin pahin vuosi ikinä, lapseni oppii juuri puhumaan!

Ps. Kukaan ei muuten sanonut "2008 on pahinta ikinä" globaalin taloudellisen romahduksen keskellä, kun nuorisotyöttömyys monessa maassa hyppäsin useaan kymmeneen prosenttiin, tuhannet menettivät työpaikkansa etc. Tai "2014 on pahinta ikinä" kun Venäjä aloitti sotatoimet Euroopassa. Kuten sanottu, 2016 oli se vuosi kun aikuiset ihmiset muuttuivat lampaiksi.