perjantai 13. maaliskuuta 2009

Kerrankin asiallinen kauhun historiikki!

Itsensä Lovecraftin kirjoittama essee kauhukirjallisuudesta, Supernatural in Horror Literature, osoittautui viihdyttävämmäksi kauhuhistoriikiksi, kuin yliopistoni aiheesta tarjoama materiaali. Olen Lovecraftin lailla kiinnostuneempi kauhusta, jossa aidosti on kyse ihmisparan ja jonkin tuntemattoman voiman kohtaamisesta, kuin viktoriaanisia perhetraumoja penkovasta ihmissuhdekauhusta. Tiedättehän, miten nykyään kaikki "vähäisemmät genret" tulkitaan joko freudilaisen tai feministisen analyysin kautta (ai, eiko teillä?)
Se ajaa kauhun ystävän välillä epätoivoon, sellaiseen, jota vaikkapa arkeologi voi kokea, jouduttuaan faaraoiden vankikammioon todistamaan kummallista rituaalia, johon tuntuu osallistuvan aika epäinhimillisiä otuksia...

Supernatural in Horror Literature aloittaa esittelemällä muutaman klassisen esimerkin kauhuvisioista ennen varsinaista kauhugenreä - ja siirtyy sitten käsittelemään 1700-1800-lukujen vaihteen goottikauhua. Kuten kaikki rehelliset ihmiset ovat valmiita myontämään, suurin osa tuon ajan kauhusta on hirveää kuraa - sekä allekirjoittanut, että Lovecraft arvostaa tuon ajan klassikoista eniten Melmoth the Wandereria (lempikirjani, jota kukaan muu ei ole lukenut) vaikka myontää sen rakenteelliset ongelmat.

Kirja esittelee kauhun historiaa, keskittyen Lovecraftin ihailemaan "kosmiseen kauhuun" 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka. Koska Lovecraft nimenomaan etsii muuta kuin psykologisointia (hän itse alkusanoissa vinoilee freudilaiselle analyysille) hän loytää sitä sellaisistakin tarinoista, jotka itse asiassa eivät sukella kovinkaan syvälle, kuten vaikka Keltaisesta Seinäpaperista. Lovecraft arvioi kauhukirjoittajia taidon ja vision mukaan, nauttii enemmän omaperäisestä otteesta, (kuten Edgar Allan Poen teoksista) kuin muodikkaista spiritualistisista selityksistä ja suhtautuu naiskirjailijoihin yllättävän positiivisesti, ottaen huomioon sen tosiasian, että hänen itsensä tarinoissa naiset eivät juurikaan seikkaile. Outouden klassikoita, kuten Night Landia hän käsittelee rahellisesti, kehuen hyviä puolia ja kritisoiden heikkouksia (Night Landin tapauksessa tarpeetonta alkukertomusta ja feikkiarkaaista kirjoitustyyliä)

Kirja etenee kronologisesti ja puokkoilematta, esitellen sekä uusia tuttavuuksia, että vanhoja suosikkeja. Muuta moittimisen arvoista materiaalia ei koko teoksesta loydy, kuin sen lyhyys ja hämäräperäiset rotuteoriat. Ei kirja täysin rasistinenkaan ole (mikä Lovecraftin tuntien on melkoinen saavutus) koska Golem ja muut juutalaisten kirjailijoiden kauhutarinat saavat kehuja.

"The oldest and strongest emotion of mankind is fear, and the oldest and strongest kind of fear is fear of the unknown"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti