keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Olen aina halunnut dystopiaan

Luin tänään useamman kommentin siitä, miten dystopia on liikaa käytetty ja loppuunkulunut aihe vähän samalla tavalla kuin vaikka vampyyrit fiktiossa (hirvittää muuten mainita suosikki-ja inhokkiaiheitani näin samassa lauseessa!)
Tuo sai minut ensiksi kauhistumaan. Miten dystopia muka voisi olla aihe, johon kyllästyy? Dystopiahan on fiktiivisistä sijainneista viehättävin. Jännittävä maailma toisensa jälkeen, joissa mikä tahansa on mahdollista! Mutta tarkemmin asiaa ajateltuani ymmärrän tuonkin näkemyksen. Itsekin vältän kirjallisuutta, jota mainostetaan dystooppisena, varsinkin jos se on suunnattu nuorille aikuisille ja sen takakannessa luvataan reipashenkisen nuoren taistelua jonkinlaista hirmuvaltaa vastaan. Syytän "Hunger Games" ilmiötä, jonka viehätystä en aivan ymmärrä. Koko se asetelma on niin simppeli. Olen huomannut tuollaisen piirteen varsinkin elokuvien dystopioissa (Elysium etc) - kirjallisuuden puolella sellaiset dystopiat olisivat olleet vähän vanhentuneita ja yksinkertaisia 1950-luvulla. On hirmuhallituksia, rikas ja pieni eliitti ja jonkinlaista occupy-meininkiä. Talk about boring!

Mainstream-dystopia on muodissa aina taloudellisesti epävarmoina aikoina. 1970-luvulla asuinmaani Britannian katsotuimpia koko perheen ohjelmia oli jonkinlainen post-apokalyptinen selviytymistarina. Ollakseen muodikas  dystopia vaatii siis epävarmat yhteiskunnalliset olot - mutta ei liian epävarmat. Optimistisina ja vauraina aikoina sekä oikeasti rankkoina ja vaarallisina aikoina viihteen puolelta etsitään rohkaisevia ja hyväntuulisia tarinoita. Epävarmoina aikoina dystopia tuntuu suorastaan lupaavalta.
Huonoina aikoina me odotamme sitä romahdusta ja selviytymistaistelua. Post-apokalyptisessa selviytymistaistelussa ei täytetä työhakemuksia.

Minulle dystopia on sekä eskapistisen seikkailullinen, että visuaalisesti kaunis kokemus. Tämä voi tuntua kummalliselta niille, jotka ovat lukeneet dystooppisia tarinoitani. Olen julkaissut niitä useamman:
Pelkuri (2011), Tämä kaupunki on vapautettu (2011),  Viimeinen ihminen? (2012, henkilökohtainen suosikkini) ja viimeiseksi Koko maailman vihollinen (2013)

Lukiessani Kyberpunk-antologiassa julkaistun Koko maailman vihollisen arvostelua tajusin ensimmäisen kerran, että saatan kokea dystopian aiheena hiukan eri tavalla kuin ns valtavirta. Tarinassani liioittelin joitakin asuinkaupunkini Lontoon piirteitä: Canary Wharfin bisnesalue, jonka rakennuksista valtaosa kuuluu ihan oikeasti Kiinalle ja Qatarille, muuttui kiinalaisten triadien hallinnoimaksi alueeksi, kaikki viime vuosien saparonuha-pelleilyt median ylilyönteineen täydeksi todeksi ja tosielämän eri etnisten ryhmien välinen epäluuloisuus avoimemmaksi vihanpidoksi. Inhoamani Shoreditchin hipsterialueen muutin ekokultin päämajaksi ja niin edelleen. Pääasiallinen inspiraationlähteeni olivat kornit aasialaiset triad-elokuvat (Young and Dangerous-sarja) ja henkilökaarti sen mukaista. Minusta luomani maailma oli jännittävä ja cool.

Arvostelijan mielestä tarinani oli koko antologian kyynisin ja luomani maailma täysin armoton. Jännittävä seikkailuni olikin nihilistinen! Olisi kiva tietää mitä mieltä sama arvostelija olisi post-apokalyptisestä tarinastani Viimeinen ihminen ?, jos on tuohon tuotokseeni tutustunut. Tarina nimittäin loppuu todennäköisesti ihmiskunnan sukupuuttoon ja jääkauteen. Suosikkitarinani se on siksi, että loin siinä mielestäni niin kauniin maailman.

Dystopia on mielestäni visuaalisesti kaunis mielikuvitusmaailma. Dystooppinen maisema koostuu oman aikamme ja tulevaisuuden raunioista. Raunioissa itsessään on outoa lumoa ja fiktiivisen tulevaisuuden rauniot ne vasta lumoavia ovatkin. Dystopia on unohtuneiden, särkyneiden ja ehkä vielä salaa kuiskattujen unelmien ja utopioiden hautausmaa. Ihmisiä ei ehkä ole enää olemassa, mutta silti jälkiä heidän elämästään, toiveistaan ja pyrkimyksistään näkyy kaikkialla.

 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti